Jennifer Kentin ohjaama The Nightingale on elokuva, joka ottaa katsojan panttivangikseen ja pakottaa katsomaan jotain niin fundamentaalisella tasolla järkyttävää, että on vaikea pitää silmät valkokankaassa. Samalla ohjaaja haastaa pohtimaan katsojan suhdetta rape-revenge-genren narratiiviin.
The Nightingale vyöryttää valkokankaalle erään irlantilaisnaisen, Claren (Aisling Franciosi) pahimman painajaisen. Australian takamaille 1800-luvulle sijoittuva elokuva seuraa Claren kostotarinaa brutaalin raiskauksen jälkeen.
Pystytkö katsomaan jotain näin väkivaltaista ja kamalaa?
Miesten ohjaamat kauhuelokuvat ovat jo vuosikymmeniä hyödyntäneet naisten raiskausta verukkeena toinen toistaan verisemmille teoille. Elokuvat kuten The Last House On The Left (1972), I Spit On Your Grave (1978) ja Ms .45 (1981) ovat genren klassikkoja. Usein niitä katsotaan siirtymäriitteinä, joiden jälkeen paluuta popparikauhuun ei ole. Naisiin kohdistuva seksuaalinen väkivalta esitetään kyseisissä elokuvissa eräänlaisena haasteena, spektaakkelina. Pystytkö katsomaan jotain näin väkivaltaista ja kamalaa?
The Babadook (R&A 2014) -ohjaajan uutuus The Nightingale ei ole kiinnostunut kostosta spektaakkelina. Se käsittelee rehellisesti Australian, Jennifer Kentin kotimaan, rumaa historiaa niin sorrettujen aboriginaalien kuin naisten näkökulmasta. Kent lunastaa rape-revenge-juonen takaisin ja kääntää katseensa kohti uhrin sisäistä taistelua sekä yleisön tarvetta kokea kosto ja sen eettiset seuraamukset.
Kent kutsuu yleisön kokemaan, jakamaan ja prosessoimaan omia traumojaan monimutkaistamalla perinteistä kostotarinaa.
Kentin käsissä raiskauksesta tulee yhteinen trauma, joka yhdistää naisia niin valkokankaalla kuin elokuvateatterin penkissä: siitä tulee rakenteellisen syrjinnän ja epätasa-arvon symboli. Claren matka kohti omaa henkilökohtaista pelastusta on täynnä moraalisesti harmaata aluetta. Kent kutsuu yleisön kokemaan, jakamaan ja prosessoimaan omia traumojaan monimutkaistamalla perinteistä kostotarinaa.
The Nightingale ei ole helppoa katsottavaa, eikä elokuvan loppu ole palkitseva, ei katsojalle taikka Clarelle. Mutta miksi sen tarvitsisi ollakaan? Miksi olisimme ansainneet kokea onnistumista, iloa tai tyydytystä väkivallanteoista, jotka ovat kummunneet seksuaalisesta väkivallasta?
Jennifer Kent mullistaa hienovaraisesti suhdettamme kostoelokuviin ja seksuaalisen väkivallan esittämiseen. The Nightingale on uuvuttava ja vaikea elokuva, mutta tärkeä sellainen.
Teksti: Maria Lättilä