Milorad Krstićin animaatiota Ruben Brandt, Collector voi luonnehtia taide- ja elokuvaviittausten kollaasiksi. Elokuvassa viittaukset taideteoksiin tai toisiin elokuviin eivät ole vain yksittäisiä kunnianosoituksia, vaan koko elokuvan perusta: elokuva ei vain sisällä viittauksia, se rakentuu niistä.
Pintatasolla slovenialaissyntyisen, Unkarissa vaikuttavan Milorad Krstićin Ruben Brandt, Collector on kertomus joukosta taidevarkaita, joita jahtaavat niin mafia kuin poliisikin. Varkauksien motiivi onkin sitten jo erikoisempi: psykoanalyytikko Ruben Brandt (nimessä yhdistyvät 1600-luvun taidemaalarit Rubens ja Rembrandt) kärsii painajaisista, joissa kaikissa esiintyy hahmoja kuuluisista taideteoksista. Samalla hän hoitaa neljää rikollista, joista kullakin on jokin psyykkinen ongelma. Brandtin hoidossa olevat rikolliset keksivät, että he voivat ratkaista miehen ongelmat varastamalla hänen uniaan piinaavat teokset ja toimittaa ne Brandtille.
Henkilöhahmot ovat kuin kubistisista tai ekspressionistisista maalauksista reväistyjä.
Juoni on siis varsin mielikuvituksellinen, mutta elokuvan kokonaisuuden kannalta se on vain hitchcockilainen McGuffin, veruke, joka laittaa toiminnan liikkeelle. Tärkeämpi on taide- ja elokuvaviittauksista rakentuva maailma, jota juonen vuoristorata kuljettaa katsojan silmien edessä. Viittaukset toimivat elokuvan rakenne-elementteinä usealla tasolla. Selvimmin esiin nousevat varkauden kohteena olevat taideteokset, jotka motivoivat juonen kulkua. Samalla kuitenkin koko elokuvan maailma ja sen kuvasto kaikkine yksityiskohtineen rakentuu lähes yksinomaan erilaisista taideteosten ja elokuvallisten tilanteiden muunnelmista ja pastisseista.
Henkilöhahmot ovat kuin kubistisista tai ekspressionistisista maalauksista reväistyjä. Aika ajoin versiot yksittäisistä maalauksista tai muista taideteoksista välähtävät ohimennen kuvassa, kuten katutaiteilijan maalaama Modiglianin teos tai Cartier-Bressonin valokuva sunnuntaipäivästä Seinen rannalla. Ruben Brandtin painajaisunien teokset heräävät eloon vielä perusteellisemmin, kun esimerkiksi Velázquezin Infanta Margarita Teresa in a Blue Dress käy Brandtin kimppuun, Andy Warholin Double Elvis ryhtyy hänen kanssaan kaksintaisteluun tai Edward Hopperin Yökyöpelien selin istuva mies ryhtyy ajamaan häntä takaa.
Elokuvaviittaukset eivät ole sen vähäisempiä. Toistuva motiivi on Pelastusvene-elokuvasta (Lifeboat, 1944) lainattu Alfred Hitchcockin profiilikuva. Hitchcockin hahmo pulpahtaa esiin milloin missäkin muodossa – muun muassa jääpaloina. Taidevarkaita jäljittävä etsivä Kowalski, jonka nimi on viittaus Vanishing Point -elokuvan (1971) päähenkilöön, puolestaan keräilee eri elokuvissa esiintyviä partaveitsiä.
Elokuvaviittaukset määrittävät Ruben Brandt, Collectoria myös rakenteellisesti.
Elokuvaviittaukset määrittävät Ruben Brandt, Collectoria myös rakenteellisesti: kohtaukset singahtelevat genrestä ja tyylilajista toiseen. Film noir -henkisistä jazzbaareista siirrytään kylmän sodan vakooja- ja aivopesuelokuvaan ja siitä taas Mission Impossible tai The Fast and the Furious -tyyppiseen toimintarämistelyyn rekkoineen ja helikoptereineen. Viittaukset seuraavat toisiaan sellaisella tahdilla, että asian harrastajakaan ei ehdi kaikkia yhdellä katsomalla bongata. Elokuvassa on riittävästi juonta, että toiminta pysyy koherenttina. Keskiössä ovat kuitenkin tyylitellyt, parodiset ja koomiset mutta samalla huolella rakennetut taide- ja elokuvalliset viitteet.
Ruben Brandt, Collector on siis hyvällä tavalla “pinnallinen” elokuva: tärkeintä ei ole se mitä tapahtuu, vaan se, mitä nähdään. Katsomisen nautinto muodostuu elokuvan visuaalisesta ilmeestä, siitä miltä elokuvan hahmot ja maailma näyttävät ja siitä, miten taideteoksia ja elokuvia varioidaan osana kokonaisuutta. Pinnallisuus on myös syvällistä: elokuvallisilla ja taidehistoriallisilla elementeillä iloitellessaan Ruben Brandt, Collector saa katsojan kuin huomaamatta myös tarkastelemaan ja pohtimaan niitä syvemmin. Vaikka jotkut elokuvan taide- ja elokuvaviittaukset saattavat tarjota eniten lisäiloa asiaan perehtyneille, pääsee elokuvaan hyvin sisälle ilman harrastuneisuuttakin. Ja jos joku elokuvaviittaus jää huomaamatta, voi asian tarkistaa lopputeksteistä.
Teksti: Antti Pönni
Kirjoittaja on elokuva- ja tv-tutkimuksen sekä mediakulttuurin lehtori.
