Pakko saada

Kuva elokuvasta In Fabric.

Merkilliset R&A-helmet In Fabric ja Deerskin päästävät vaatteet valloilleen ja nostavat elokuvien – ja koko kulttuurimme – vaatefetissin uudelle tasolle. Peter Stricklandin ja Quentin Dupieux’n uusissa elokuvissa shoppailusta seuraa kauhua ja kuolemaa. 

Nyt lähtee muuten lapasesta. Tai kaikki lähtee kylläkin mekosta ja takista. Verenpunaisesta silkkimekosta ja beigestä peurannahkatakista, jotka on saatava, hinnalla millä hyvänsä. 

Arvostettu brittiohjaaja ja -käsikirjoittaja Peter Strickland (mm. The Duke of Burgundy, R&A 2015) sekä muusikko Mr. Oizonakin tunnettu ranskalainen Quentin Dupieux (mm. Rubber, R&A 2010) nostavat elokuvien – ja koko kulttuurimme – vaatefetissin uudelle tasolle. Pakkomielle johtaa himoon, joka johtaa ostamiseen, joka johtaa omistamiseen, joka johtaa väkivaltaan. 

Elokuvien huvittuneet, himokkaat ja kierot katseet polttavat kankaan puhki ja paljastavat kaiken: tekstiilin takana on ruumiita, verta ja lihaa. 

Niin erilaisia kuin vahvoissa väreissä uitettu In Fabric ja lakoninen Deerskin tunnelmiltaan ovaton varsin kiinnostavaa, että kaksi nimekästä eurooppalaisohjaajaa kertoo samana vuonna kauhun ja komiikan kyllästämän tarinan juuri vaatteista, ja erityisesti vaatteista ja väkivallasta. Elokuvien huvittuneet, himokkaat ja kierot katseet polttavat kankaan puhki ja paljastavat kaiken: tekstiilin takana on ruumiita, verta ja lihaa. 

Yhteiskunnallisia kannanottoja vaateteollisuuden epäoikeudenmukaisuudesta eivät Deerskin ja In Fabric kuitenkaan ole. Kumpaakin elokuvaa voi katsoa ”vain” viihteenä, sillä sitä ne ovat, äärimmäisen viihdyttäviä teoksia, joiden todellisuudet ovat älyttömiä ja pelottavia, kuten todellisuus on. 

Läheisriippuvuus 

Vaatteiden, muodin ja elokuvan rakkaussuhde on yhtä vanha kuin elokuva itse. Pukusuunnittelulla vihjataan, onko henkilö pidetty vai pelätty, 1400- vai 2040-luvulla, köyhä vai rikas. Onnistunut pukusuunnittelu toimii lavastuksen ohella tärkeänä oppaana elokuvan ja sen hahmojen maailmaan; epäonnistunut pukusuunnittelu taas jumittaa kerronnan kuin rikkinäinen vetoketju. 

Myös elokuvateattereiden ulkopuolella valkokankaan vaatteita ja tyylejä on himoittu ja matkittu kautta vuosikymmenten. Audrey Hepburnin ja James Deanin kaltaiset näyttelijät porskuttavat muoti-ikoneina julisteissa ja t-paidoissa. 

Elokuvien suhde vaatteisiin on siis jo lähtökohtaisesti läheisriippuvainen, oikeastaan pakkomielteinen. Viime vuosina kamera on suunnattu kankaaseen himokkaasti muun muassa Paul Thomas Andersonin 1950-luvulle sijoittuvassa Phantom Threadissa (2017). Kun kamera nuolee täydellisesti valaistujen kankaiden saumoja ja taitoksia, katsoja lankeaa avuttomana paitsi kauneuden ja laadun myös Daniel Day-Lewisin esittämän, sietämättömän mutta vastustamattoman räätälin pauloihin. 

Vaatetta halutaan, mutta vaate haluaa myös itse.

Loistava Phantom Thread on pakkomiellettä alusta loppuun, kuluttavaa himoa vaatteeseen ja ihmiseen. Dupieux’n ja Stricklandin elokuvissa vaatefetissi saa hauskemman ja ambivalentimman käsittelyn. Vaatetta halutaan, mutta vaate haluaa myös itse, vähän niin kuin Punaisten kenkien (1948) punaiset kengät. Vaatteella on toisin sanoen olevinaan jokin käyttäjästä riippumaton tahtojonka edessä ostaja tai käyttäjä on näennäisen voimaton. Deerskinissä ”takki haluaa” olla ainoa takki maailmassa, jälkimmäisessä ”mekko haluaa” niin paljon tulla käytetyksi, että se sopeutuu käyttäjänsä muotoihin. 

Kummatkin haluavat myös satuttaa, suoraan tai välillisesti. Takin ja mekon sattumanvarainen ja omituinen ”oma tahto” tekee karmivienkin kohtausten katsomisesta lopulta leppoisaa ja mukavaa. 

Pukeminen (sanoiksi)

Peter Strickland on tyylin ja tunnelman mestari. Hän hallitsee väripaletit, musiikin käytön ja aikakausien sekoittamisen siten, että kaikki hänen elokuvansa vaikuttavat kurottelevan jonnekin korkealle itsensä ulkopuolelle. Eroottinen The Duke of Burgundy oli viileä ja hallittu valtapeli, jonka alistamisen ja alistumisen dynamiikassa pukusuunnittelulla oli keskeinen merkitys.  

Edellistä elokuvaansa vapautuneempi In Fabric on runsas ja villinä versova kummitustarina. Pukusuunnittelijana toiminut Jo Thompson on kertonut, että äärimmäisen tarkka Strickland pyysi häntä katsomaan inspiraatioksi muun muassa 70-luvun giallo-elokuvia, joiden vaikutus unenomaiseen ja punaisena hehkuvaan kerrontaan on selvä. Suspirian kaltaisten klassikoiden lisäksi Thompson käytti apunaan Halstonin, Calvin Kleinin ja Ralph Laurenin vanhoja katalogeja. Lopputulos on hykerryttävä ostoshelvetti, painajainen, jossa symboliikka leijuu näkyvissä, mutta juuri käden ulottumattomissa. 

In Fabric

Tarina sinänsä on yksinkertainen: Sheila (epävarmuutta hienosti tulkitseva Marianne Jean-Baptiste) on eronnut. Hän ostaa maagista vetovoimaa sykkivästä tavaratalosta treffejä varten ihmeellisen hyvin istuvan mekon. Sheila lataa kaiken toivonsa uuteen vaatteeseen, mutta äkkiä mekko ryhtyy ahdistavaksi: se aiheuttaa ihottumaa ja sitten pahempaa. Elokuvan jälkipuoliskolla demonimekon saa ylleen flegmaattinen pesukonekorjaaja Reg (Leo Bill) ja tämän kihlattu. Mekko siirtyy yhdeltä omistajalta toiselle ja tekee tuhojaan, ja niin se lienee tehnyt jo vuosikymmenet. 

Arkista aherrusta, jota In Fabric kuvaa opittujen asioiden ja sanojen absurdina toisteluna, piristää vastustamaton tavaratalo, jonka mystinen myyjä (Fatma Mohamed) suorittaa öisiä rituaaleja ja harrastaa eroottisia leikkejä mallinukkien kanssa. Miss Luckmoore tuijottaa viktoriaanisessa asussaan syvälle asiakkaidensa silmiin ja hokee vakavalla naamalla tyhjiä myyntiaforismeja. Ostamisen hetkestä tulee näin enemmän kuin ostotapahtuma, mekosta enemmän kuin mekko. Tavaratalon mantramainokset pyörivät jatkuvasti myös televisiossa. Höpö höpö, osta osta, ale ale. 

In Fabricista rakentuu näillä aineksilla kiehtova, kategorioita kaihtava sekoitus kulutussatiiria ja rakkauskirjettä giallon lisäksi myös tavarataloille.

Strickland on kertonut inspiroituneensa tavarataloista, joihin vanhemmat raahasivat häntä lapsena. Erityisesti hän muistaa Readingin Jacksons-tavaratalon. Tavaratalot ja kaupat ovat hänestä kuin elokuvat: niissä vallitsee oma logiikkansa ja oma tunnelmansa, johon avuton katsoja/kuluttaja imaistaan sisään. In Fabricista rakentuu näillä aineksilla kiehtova, kategorioita kaihtava sekoitus kulutussatiiria ja rakkauskirjettä giallon lisäksi myös tavarataloille, jotka totta vie tuntuvat tämän elokuvan jälkeen toisilta.

“Did the transaction validate your paradigm of consumerism?” kysyy Miss Luckmoore.

Riisuminen

Siirrytään Briteistä Ranskaan, Deerskinin haljuun ja pölyiseen maailmaan. Vaatteen hankkimisen motiivit ovat suunnilleen samat kuin In Fabricissa. Georges (Jean Dujardin) on eronnut ja haluaa muutosta. Sumuisessa kiikarissa siintävät uudet ihmiset ja uusi identiteetti, ja niinpä mies maksaa käytetystä 60-luvun hapsunahkatakista hirveän summan. 

Siinä missä In Fabricin päähenkilöt saavat mekon bonuksena fyysisiä vammoja, Georges saa kaupan päälle videokameran. Sen innoittamana hän ryhtyy “elokuvaohjaajaksi”. Hän kuvaa hotellihuoneessaan itseään ja takkiaan ja selittää kuppilassa itsestään ja coolista ammatistaan. ”Puhutteko takistani?” hän kysyy baarissa istuvilta naisilta, jotka vastaavat säälivällä katseella. 

Deerskin

Georges näyttää naurettavalta. Takki on liian lyhyt, eikä sovi hänelle lainkaan. Takin tovereiksi löytyvät vielä nahkahousut ja -hattu, ja näin ohjaajaidentiteetti on valmis. Isabelle Pannetierin puvustus osuu nappiin: peurannahkan voi lähes haistaa. 

Hän ja takki päätyvät eriskummallisissa dialogeissaan siihen, että Georgesin on saatava olla ainoa ihminen maailmassa, joka käyttää päällystakkia.

Georgesin ”ohjaajuudesta” Deerskinin allegoriat lähtevät avautumaan kuin kangasrullat vaatetehtaalla. Takki ja kamera pahentavat jotakin määrittelemätöntä henkistä vammaa (psykopatiaa?), ei tosin Georgesin mielestä. Hän ja takki päätyvät eriskummallisissa dialogeissaan siihen, että Georgesin on saatava olla ainoa ihminen maailmassa, joka käyttää päällystakkia. Kuvaan astuvat näyttelijät, joita pyydetään luopumaan takeistaan. Halukkaita löytyy: näyttelijät tekevät mitä tahansa päästäkseen kameran eteen. Takki riisutaan, kuori tuhotaan, sisin paljastuu ja jotakin kuolee. Tummaihoiselle näyttelijälle Georges maksaa vähemmän kuin valkoihoisille. Todellisen työn elokuvien valmistumisen eteen tekee leikkaaja Denise (Adèle Haenel). 

Deerskin

Onko miehen vaatetarina tarina egosta? Vamma on egon vamma, ja (mies)ohjaajan valta tuottaa alistamista ja kärsimystä. 

Dupieux onnistuu siinä missä niin moni epäonnistuu: kännisen älynväläykseltä tuntuva idea toimii.

Myös Deerskin on riemukkaasti kuriton elokuva. Sen kiintopisteet ja merkitykset valuvat koko ajan käsistä, mutta eri suuntaan kuin In Fabricissa, joka on tulikuuma ja runsas. Deerskinin todellisuus on kädenlämpöinen ja epämääräinen, mutta aivan yhtä vastustamaton. Dupieux onnistuu siinä missä niin moni epäonnistuu: kännisen älynväläykseltä tuntuva idea toimii. Kun ruumiita alkaa tulla, ei voi kuin nauraa – ja sitten katua. 

Morkkis

Mitä tämä kaikki sitten tarkoittaa? Ehkä yhtä paljon tai vähän kuin mikä tahansa himoitsemamme vaate, johon liitämme lupauksen muutoksesta. Pakkomiellettä, jota paisuttamaan tarvitsemme sanoja, kuvia ja mielikuvia. Ja elokuvia. 

Eromekkoon ja egotakkiin voi lukea kauneutta ja suojaa, kuolemaa ja riistoa.

In Fabric ja Deerskin väistävät ilmeisimmät tulkinnat huumorin ja komiikan keinoin. Ne tarjoavat elementit, mutta eivät kudo niitä yhteen. On vaate, on väkivalta ja siinä välissä ihminen, tappajana ja tapettuna. Eromekkoon ja egotakkiin voi lukea kauneutta ja suojaa, kuolemaa ja riistoa. Tai sitten voi vain nauttia. 

Deerskin

Ehkä vaatteen mysteeri ratkeaisi, jos elokuvien päähenkilöt vierailisivat ristiin toistensa maailmoissa. Sheila voisi astella punaisessa mekossaan Deerskinin räkäiseen baariin juomaan viskiä. Georges löytäisi tiensä Dentley & Soper’s Trusted -tavarataloon keskustelemaan syvällisiä runoilijamyyjän kanssa. Ehkä Miss Luckmoore latelisi totuuden hölmöstä takista ja myisi urpo-ohjaajalle tappajamekon. Hän sanoisi vaativalla äänellään: ”Dimensions and proportions transcend the prisms of our measurements.”

Huomasin muuten juuri, että Deerskinin katsomisen jälkeen hankkimani käytetty mokkanahkatakki muistuttaa kummalla tavalla Georgesin takkia. Kaiken lisäksi olen jostain syystä asetellut sen tuolin selkänojalle – aivan kuten Georges.

Hetki kaupassa tuntuu jälkikäteen mietittynä irralliselta ja uneliaalta. Eksyin puotiin sattumalta, enkä aikonut ostaa mitään. Treffejäkään ei ollut tiedossa. 

Mutta takki oli saatava. Myyjäkin sanoi, ettei se ollut näyttänyt kenenkään päällä yhtä kauniilta kuin minun.

Teksti: Henna Raatikainen

Artikkelikuva: In Fabric