Elokuvien parissa elämänsä ajan työskennellyt Satu Laaksonen tutustui ohjaajalegenda Agnès Vardaan (1928–2019) vuonna 1991. Laaksonen muistelee Varda-kohtaamisiaan sekä Sodankylässä että valkokankaalla vuosikymmenten saatossa.
Sateisena ja koleana kesäkuun iltana vuonna 1991 tutustuin Agnès Vardaan Sodankylässä. Pieni, matkasta väsynyt nainen nousi autosta hotellin edessä ja sanoi: ”Ei ehkä sittenkään ollut hyvä tulla tänne.” Hänen miehensä ja rakastettunsa, vuonna 1990 kuollut Jacques Demy oli vieraillut festivaaleilla vuonna 1987 ja kertonut niistä innoissaan. Kaikki muistot tulvahtivat kipeinä ja katkerina.
Seuraavana aamuna Agnès oli jo tarmoa täynnä ja ajelutti ympäri kylää. Hän olisi välttämättä halunnut muuttaa asumaan jonkun paikallisen luo festivaalipäiviksi. ”Menisitkö kysymään tuolta?”, hän saattoi sanoa ja viittoilla milloin mitäkin kiinnostavaa omakotitaloa tai puutarhaa. Mutta sitten hän realistisesti hylkäsi haaveensa, ja siirryimme ostamaan lahjaa hänen tyttärensä vauvalle. Lastenpukimo Maaretista löytyi jotain mieluisaa, ja Agnès oli kiitollinen kauniista lahjapaketista, jonka myyjätär hänelle teki. Aamukeskustelu ja kaikki tapaamiset sujuivat hyvin, mutta niiden välillä hän saattoi nyyhkyttää sylissäni. Hän kokosi kaikki voimansa antaakseen ja oli täydellisesti läsnä tapaamisissa – ja seuraavaksi kuin pelästynyt linnunpoikanen. Viimeisenä aamuna minut lähetettiin hänen huoneeseensa auttamaan pakkaamisessa. Agnès katsoi minua silloin terävästi ja sanoi: ”Täällä on vieraana myös Chantal Akerman. Kaikki ovat olleet minulle tavattoman ystävällisiä ja minusta on oltu kiinnostuneita. Chantal on jäänyt varjoon, mene aamiaiselle hänen kanssaan.” Aamiaispöydässä Chantal Akerman – toinen hieno, unohtumaton ohjaaja – sanoi kauniisti hymyillen: “Agnès hoiti ihailtavan hyvin ja hellästi Jacquesia loppuun asti.” Näin, että nämä kaksi naista kunnioittivat syvästi toisiaan.
Varda by Agnès tuo jälleen lähelle ihmisen, joka on yhä täynnä lannistumatonta elämää ja hiljaista naurua, uteliaisuutta ja kaiken olevaisen hyväksyntää.
Agnès Varda kuoli 90-vuotiaana keväällä 2019. Hänen jäähyväiselokuvansa Varda by Agnès (Varda par Agnès) on kiertänyt Suomeakin, ja se esitetään Rakkautta & Anarkiaa -festivaalilla syyskuussa. Elokuvan lämpö, voima ja viisaus tuo jälleen lähelle ihmisen, jota vuosikymmenet ovat fyysisesti haurastuttaneet, mutta joka on yhä täynnä lannistumatonta elämää ja hiljaista naurua, uteliaisuutta ja kaiken olevaisen hyväksyntää.
Oman tiensä kulkija
Agnès aloitti valokuvaajana. Maalaustaide, kirjallisuus ja kissat olivat hänelle hyvin tärkeitä. Hänen uskaliaisuutensa oli tavallaan rajatonta. Kokemattomana ja elokuvaa huonosti tuntevana Varda teki ensimmäisen elokuvansa La Pointe Courte(1955), joka toi hänelle arvonimen ”uuden aallon isoäiti”. Leikkaajana toimi Alain Resnais, yksi Vardan opastajista. Mutta Varda jatkoi omalla tiellään, eikä jäänyt kuuluisien aikalaismiesten jalkohin Cahiers du Cinéma -lehden piireissä. Hänen naiskuvansa, ajankuvansa ja suhdekuvauksensa herättävät yhä edelleen kiinnostusta ja kysymyksiä. Elokuvassa Cléo viidestä seitsemään (Cléo de 5 à 7, 1962) vaanii Vardalle tuttu kuoleman hahmo – ja ihmiset murskaava sota. Onnen hetkien (Le Bonheur, 1965) sädehtivässä kauneudessa vihlaisee äkisti kaiken alla katkeruus ja julmuus. Onni on olla nainen (L’une chante l’autre pas, 1977) saa tänäkin päivänä miettimään naisen asemaa Ranskassa. Vuoden 1985 elokuvan Kuin taivaan lintu (Sans toit ni loi) likainen, torjuva, kaikesta kieltäytyvä kulkuri-Mona (Sandrine Bonnaire) oli selvästi arvoitus myös Vardalle itselleen. Jacquot – poika Nantesista (Jacquot de Nantes, 1990) on Vardan rakkaudenosoitus miehelleen Jacques Demylle ja lapsuuden mielikuvitusmaailmalle.
Mikään ei ollut Vardalle liian pientä tai liian merkityksetöntä.
Hurmaavia ja tärkeitä ovat myös Agnès Vardan dokumenttielokuvat, joita hän teki lähes lukemattomia eri vuosikymmenillä ja aivan viimeiseen asti. Hän eli ja hengitti kaikessa ja kaikkialla: 1960-luvun Kuubassa, Kiinassa, Kaliforniassa… Hän kuvasi rakkaan kotikatunsa, Pariisin rue Daguerren ihmisiä ja jäljitti ympäri maata ranskalaisia kierrättäjiä. Mikään ei ollut Vardalle liian pientä tai liian merkityksetöntä, kaikkeen hän liitti oman keveytensä, klovnin hahmonsa, sanaleikkinsä, hiljaisen melankoliansa. Hän ei koskaan halunnut tuijottaa taaksepäin, vatvoa menneisyyttään. Varda arvosti aina käsityöläisyyttä ja käsillä tekemistä, ja vanhana hän rakensi yhä huikeita installaatioita. Hän myös kuvasi huvittuneena omia, muuttuneita ja muuttuvia käsiään.
Täyden elämän täyteläiset vuodet
Ciné-Tamaris rue Daguerrella oli todellinen käsityöläispaja, jossa muutama uskollinen työtoveri puursi Agnès Vardan rinnalla, hyppäsi hetkessä tehtävästä toiseen ja mahdollisti heikkenevän ohjaajan jatkuvan työskentelyn. Vardan elokuvien ohella Ciné-Tamariksessa varjellaan myös Jacques Demyn teoksia.
Loppuvuosinaan Agnès Varda sai rinnalleen tyttärensä Rosalie Vardan, joka huojensi arjen taakkaa ja loi uusia mahdollisuuksia. Fantastinen osoitus näistä täyden elämän täyteläisistä viimeajoista on dokumenttielokuva Kasvot, kylät(R&A 2017), jossa 89-vuotias ohjaaja ja häntä yli 50 vuotta nuorempi valokuvaaja JR seikkailevat ympäri Ranskaa. Rosalie Vardan mukaan tämä kohtaaminen muutti vielä kerran Agnèksen elämän. Yhteinen huumori ja nuoremman ihmisen energia veivät heidät tavallisiin kyliin tavallisten ihmisten luo. Näistä tuntemattomista arjen ihmisistä kasvaa silmiemme eteen maa, jota emme ole tunteneet tai koskaan huomanneet katsoa. He ja heidän persoonansa kasvavat esiin kuten Agnèksen rakastamat kukat, puut ja kissat – koko luomakunta.
Teksti: Satu Laaksonen
Kirjoittaja työskenteli ohjelmistosuunnittelijana Kansallisessa audiovisuaalisessa instituutissa (ent. Suomen elokuva-arkisto) vuosina 1985–2016.