Hyvä elokuva saa ihmisen kokemaan ja tuntemaan. Se vie muutamaksi tunniksi pois normaalista elämästä toiseen todellisuuteen. Mutta mitä kaikkea kätkeytyy elokuvan taakse? Miksi elokuvat saavat meidät itkemään, nauramaan, välittämään ja jopa suuttumaan?

Meistä jokainen on joskus poistunut elokuvateatterista syvästi vaikuttuneena. Juuri näkemämme elokuva on saanut meidät ajattelemaan kaukaisia paikkoja, saanut meidät jännittämään ja haaveilemaan. Se on saanut meidät myötäelämään henkilöidensä mukana, pelkäämään ja iloitsemaan heidän kanssaan. Se on saanut meidät kauhun valtaan ja kokemaan suurta inhoa. Meidät on viety jonnekin muualle puolentoista tai kahden tunnin ajaksi.

”Yleensä elokuvantekijät pyrkivät tekemään sellaisia elokuvia, jotka ovat mieleenpainuvia. Ja parhaiten tämä onnistuu, kun katsoja kiinnittää tunteensa elokuvaan ja samaistuu siihen jollakin tavalla. Silloin elokuva jää katsojan mieleen ja se vaikuttaa katsojaan jollakin tavalla”, sanoo Iiro Küttner, Aalto-yliopiston elokuvataiteen ja -lavastuksen laitoksen käsikirjoituksen professori.

Mutta miten tämä tapahtuu? Millaisin keinoin elokuvakokemus rakennetaan?

Elokuvan keinot vaikuttamiseen

”Ei ole mitään sellaista, että ’tähän laitetaan rakkautta ja tähän laitetaan hirveästi pelkoa’. Jos me elokuvantekijöinä halutaan herättää katsojassa tunteita, meillä on vain kuva ja ääni. Ja niitä käyttäen pitäisi päästä sen katsojan pään sisälle”, Iiro Küttner sanoo.

Yksi tärkeimpiä elokuvan rakennuspalikoita on elokuvan rakenne: minkälaisia osia, kohtauksia siellä on, missä järjestyksessä ne ovat, minkä pituisia ne ovat suhteessa toisiinsa.

”Jos minkä tahansa kahden asian järjestystä vaihtaa, muuttuu myös niiden yhdistelmän merkitys”, Küttner sanoo.

Tarinan lisäksi elokuvissa tärkeitä osa-alueita ovat elokuvan äänimaailma, kuvakulmat ja valo, rajaukset ja leikkaus. Hyvissä elokuvissa kaikki nämä osa-alueet on yleensä viimeiseen asti mietitty. Parhaimmillaan ne ovat katsojalle myös näkymättömissä – niiden tarkoitus on tuoda elokuvan tarina esiin.

Joskus yllättävimmät tulokset syntyvät kuitenkin, kun rikotaan normaalit kerronnan tavat. Küttner mainitsee yhden suosikkielokuvistaan, alkuperäisen Tuntemattoman sotilaan vuodelta 1955.

”Elokuvassa rikotaan ihan kaikkia mahdollisia sääntöjä ihan henkilöiden määrässä ja rakenteessa. Mutta se toimii jollakin hämärällä tavalla.”

Toinen Küttnerin suosikkielokuva on Memento (2000). Se kertoo miehestä, joka ei päähän kohdistuneen iskun vuoksi kykene muistamaan uusia asioita. Elokuvassa tapahtumat esitetään pääosin käänteisessä tapahtumajärjestyksessä.

Myös Anu Koivunen, mediatutkija ja Tukholman yliopiston elokuvatutkimuksen professori, pitää elokuvan muotoa ja rakennetta hyvin tärkeänä osana elokuvaa. Häntä kiinnostaa, millä tavalla elokuvan muoto kehystää elokuvan tarinaa.

”Merkityksellisyyden tunnehan rakennetaan. Ja sitä ei rakenneta vain dramaattisella musiikilla tai lähikuvilla, vaan sitä rakennetaan toistoilla ja vihjeillä. Johdatellaan katsojia kiinnittämään huomio tiettyihin asioihin”, Koivunen sanoo.

Elokuvissa on usein myös viittauksia muihin teoksiin ja muuhun kulttuuriin.

”Eikä se ole mitään korkeataiteellista hommaa vaan ihan populäärikulttuurin ydintä”, Koivunen sanoo.

”Ja monista asioista voi nauttia tajuamatta niitä viittauksia. Mutta monille juuri ne kohdat ovat merkityksentäyteisiä, jotka naurattavat ja hykerryttävät.”

Milloin elokuva on onnistunut?

”Se, tuntuuko elokuva kiinnostavalta, on monen tekijän summa. Monen asian pitää natsata – omien katsomiskokemusten, intressien, tilanteen”, Anu Koivunen sanoo.

Yleensä arkipuheessa keskustelu elokuvista on hyvin juoni- tai henkilövetoista. Puhutaan siitä, kehen henkilöistä samaistuu ja miksi, tai oliko juoni jännittävä tai yllättävä ja siksi mielenkiintoinen.

”Ja sittenhän se keskustelu loppuu aika lyhyeen, jos vain todetaan, että ’ei, en samaistunut’ tai että ’samaistuin’”, Koivunen sanoo.

”Täytyy kysyä miksi. Miksi minä samaistun, ja mitä se samaistuminen oikein on.”

Iiro Küttner korostaa sitä, että elokuvantekijät haluavat yleensä sitä, että katsoja lähtisi elokuvista jollakin tavalla vaikuttuneena.

”Yleensä paras tapa vaikuttaa katsojaan on saada katsoja kiinnittämään tunteensa siihen elokuvaan. Silloin elokuva jää katsojan mieleen. Ja paras tapa tähän on saada katsoja myötäelämään henkilöiden kanssa.”

Parhaimmillaan elokuvat aiheuttavat Küttnerin mielestä valtavan elonjäämistunteen elokuvan lopussa, kun katsoja on elänyt elokuvan henkilön kanssa mukana mahdottomilta tuntuvissa tilanteissa.

”Kun ne valot syttyy siellä elokuvateatterissa, me viimeistään tajutaan, ettei me olla tuo hahmo valkokankaalla. Pari tuntia me mentiin sen henkilön nahkoihin, mutta nyt me voidaan jatkaa omaa elämäämme.”

Jotkut elokuvat kuitenkin pitävät katsojan etäällä. Tällöin sitoutuminen elokuvaan voi olla älyllistä tai esimerkiksi puhtaasti esteettistä.

Anu Koivusen mielestä on kiinnostavaa se, mitä silloin alkaa miettiä, kun elokuva ei pidä tiukasti otteessaan.

”Se on sen elokuvan valinta, tietoinen tapa puhutella katsojaa. Olla kutsumatta katsojaa tempautumaan ja haltioitumaan. Tai se haltioituminen on toisen tyyppistä. Ja kiinnostavaa on, mitä silloin vapautuu ajattelemaan. Katsonko siinä elokuvassa jotakin, vai alanko miettiä omia asioitani kuten kauppalistaa?”

Kokonaisuuden ymmärtäminen vaatii monta katselukertaa

”Jos huomaa elokuvan olevan kauhean vaikuttava ja mieleenpainuva, mutta ei tiedä, mihin se perustuu, niin silloin se pitää katsoa viisi tai kuusi kertaa”, Iiro Küttner sanoo.

”Ja silloin kannattaa kiinnittää huomiota asioihin, jotka toistuvat.”

Küttnerin mielestä hyvillä elokuvilla on jokin aihe, jokin ratkaistava asia tai väitelause, joka kulkee läpi koko elokuvan. Joku viittaa tähän teemana, joku aiheena. Käytti siitä mitä nimeä tahansa, se näkyy parhaimmillaan elokuvan kerronnan eri tasoilla. Se on väline, jota elokuvantekijä voi käyttää ratkaistakseen tilanteita elokuvissa aina henkilöiden toiminnasta yksittäisiin repliikkeihin.

Aihe ei kuitenkaan välttämättä tule ilmi kymmenennelläkään katselukerralla. Se voi olla hyvinkin piilevänä elokuvassa. Küttner sanoo, että hän itse pyrkii tuomaan aiheen esille kaikissa eri kohtauksissa jollakin tavalla.

”Jos kysymyksessä on vaikka huijaus, niin joka kohtauksessa pitäisi olla huijaus. Joko se olisi juonen tasolla tai henkilöiden välillä. Tai sitten se kuva itsessään hämäisi jollakin tavalla – että me luullaan olevamme jossain, mutta ei me ollakaan. Se huijaus on siellä kaiken alla.”

Anu Koivunenkin katsoo aina analysoimansa elokuvan moneen kertaan. Kun elokuvaa katsoo usean kerran, siitä alkaa huomata uusia seikkoja.

”Jos kyse on juonielokuvasta, niin toisella katsomiskerralla juonella ei ole enää merkitystä. Kun tietää, miten tarina menee, pystyy seuraamaan, miten siihen päädytään.”

Toisella katsomiskerralla pystyy pohtimaan elokuvan rakennetta kokonaisuutena.

Elokuva esittää aina jonkinlaisen maailman

Joskus elokuva jättää kummallisen olon. Siinä on jotakin vikaa, mutta on vaikea sanoa, mistä on kyse.

Yksi tapa purkaa tätä tunnetta, on miettiä, millaisia henkilöitä elokuvan maailmassa on. Minkälaisia naisia, miehiä ja muunsukupuolisia siellä on, tai onko elokuvan maailma täysin valkoinen tai heteronormatiivinen. Minkälaisissa suhteissa ihmiset ovat toisiinsa nähden.

”Yleensä ihmisen voimakkaat reaktiot liittyvät tällaisiin asetelmiin elokuvassa. Siihen, kenen maailmasta ja kenen todellisuudesta elokuvassa kerrotaan. Joko se ei kosketa katsojaa ollenkaan, tai antaa väärän kuvan jostakin ryhmästä tai ihmisestä. Tai ihan päinvastoin, että ei pysty samaistumaan tähän kerronnalliseen maailmaan, mutta vanhemman ja lapsen suhde on kuvattu tavalla, joka pysäyttää todella”, Anu Koivunen sanoo.

”Näillä kysymyksillä on tärkeä rooli sen pohtimisessa, miksi jokin elokuva voi saada raivon valtaan. Tai miksi kokee elokuvan henkilökohtaisena loukkauksena.”

Koivunen mainitsee niin kutsutun Bechdelin testin, jossa kysytään esimerkiksi, puhuvatko naiset elokuvassa keskenään, ja puhuvatko he muusta kuin miehistä. Tämän tyyppiset kysymykset ovat hyviä apuvälineitä elokuvakokemuksen purkamiseen. Mutta yhtä hyvin voi mieselokuvan kohdalla miettiä sitä, millaisia eroja elokuvan mieshenkilöiden välillä on, millaisia asetelmia heillä on, ja mihin näkökulmaan katsojaa kutsutaan.

Koivusen mielestä elokuvan tarjoamaa näkökulmaa miettiessä kannattaa pohtia, kenet se olettaa katsojakseen.

”Ja onhan sitä oikeus tulla kerta kaikkiaan vihaiseksi, jos ei taaskaan tarjottu mitään.”

Toisaalta elokuvalle on hyvä olla avoin. Koivusen mielestä on ihanaa se, kuinka elokuva voi saada huomaamaan asioita uudessa valossa.

”Elokuvat voivat kaivaa minusta uusia ulottuvuuksia. Minulla on mahdollisuus suhteuttaa itseni johonkin, josta en ollut ajatellutkaan, että se koskettaa minua.”

Teksti: Malviina Hallamaa
Kuva: Mari Mur