Torstai-iltana WHS Teatteri Unionissa oli koolla neljä elokuvantekijää, jotka kaikki ovat uransa alkuvaiheilla tehneet lyhytelokuvia. Osa heistä jatkaa lyhytelokuvien parissa muiden tuotantojen ohessa edelleenkin.

Käsikirjoittaja-ohjaajat Hannaleena Hauru, Jussi Hiltunen, Teemu Nikki ja Hamy Ramezan näyttivät Unionin yleisölle kukin yhden tai kaksi lyhytelokuvaa uransa alkutaipaleelta. Niiden lisäksi nähtiin myös maistiaisia heidän uusista pitkistä projekteistaan.

Tekijöistä kertoivat pitävänsä lyhytelokuvia hyvänä väylänä tekemään pitkiä tuotantoja. Osa heistä kuitenkin myös harmitteli, etteivät lahjakkaat ohjaajat usein pääse tekemään pitkiä elokuvia nuoresta iästään johtuen, vaan näytöiksi tarvitaan lyhytelokuvia.

”Haluaisin nähdä myös parikymppisten tekemiä pitkiä elokuvia”, Hauru totesi. Nuorten ohjaajat toisivat hänen mielestään elokuvamaailmaan tuoreita näkökulmia ja uusia ideoita.

Lyhytelokuvat tehdään tosissaan

Ensimmäistä pitkää fiktioelokuvaansa työstävä Hamy Ramezan kertoi kohdanneensa usein ennakkoluuloja siitä, että ensimmäinen pitkä fiktioelokuva on hänen ensimmäinen ”oikea” elokuvansa. Moni on luullut, että tulossa on ”tarina, jonka hän on aina halunnut kertoa.”

Ramezan tyrmäsi muiden tavoin tällaiset ajatukset, ja totesi tekevänsä kaikki elokuvansa samalla mentaliteetilla.

”Lyhytelokuvia tehdään tosissaan, ei harjoituksena pitkiä varten.”

Kaikki ohjaajista yhtyivät ajatukseen, että käsikirjoittaminen on elokuvan teon vaikein vaihe, oli kyseessä sitten lyhyt tai pitkä elokuva. Käsikirjoitusvaihe on monen lyhytelokuvankin kohdalla ollut monivuotinen projekti.

Ramezan kertoo ajatellessaan ensimmäistä novellielokuvaansa tehdessään, että pystyy kolmessakymmenessä minuutissa pitkänkin tarinan läpiviemiseen.

”Mähän ehdin kertoa siinä tarinan elämästä kuolemaan”, hän kertoo ajatelleensa.

Käsikirjoitusta tehdessään hän huomasi kuitenkin kerronnan rajallisuuden siinäkin formaatissa, ja on nyt törmännyt samaan ongelmaan myös pitkän elokuvan kohdalla. Aina pitää tiivistää.

”Sivut loppuvat aina kesken.”

Teksti ja kuva: Janne Puumalainen