1990-luvulla Kallion ilmaisutaidon lukiossa eräs nuori nainen päätti mennä ystävänsä kanssa videokerhoon. Välillä hän päätyi kuokkimaan saman ystävän käsikirjoituskurssille Helsingin työväenopistoon. Innostus elokuvantekoon syttyi.
Nyt 39-vuotias Selma Vilhunen kertoo, että samoihin aikoihin sai alkunsa tarina, josta myöhemmin muokkautui käsikirjoitus elokuvaan Espoon viimeinen neitsyt.
Lukioajoista on matkattu syksyyn 2016. Vilhusen ensimmäinen kokopitkä fiktiivinen elokuvaohjaus TYTTÖ NIMELTÄ VARPU Rakkautta & Anarkiaa -festivaalin kotimaisena avajaiselokuvana. Vilhunen on myös käsikirjoittanut elokuvan. Hän kertoo alkaneensa kirjoittaa elokuvaa jo vuonna 2006.
”Kymmenen vuotta sitten keksin elokuvan autoteeman, joka kuljettaa läpi tarinan.”
Elokuvan käsikirjoituksessa on Vilhuselle paljon omakohtaisia elementtejä, mutta elokuva ei ole omaelämäkerrallinen.
”Olen lähtenyt tutkimaan tiettyjä tunteita ja tunnelmia, joista olen kiinnostunut. Tiesin jo pitkään haluavani kertoa yhden aikuisen ja lapsen perheestä. Se on maailma, jonka tunnen hyvin, sillä muodostimme äitini kanssa perheen kahdestaan.”
Kuten elokuvan Varpu, myös Vilhunen itse menetti isänsä jo vauvaiässä mielenterveysongelmille. Eri tavalla vain.
”Isäni teki itsemurhan ollessani vauva. Varpun tarina kertoo kaipauksestani isään. Näin minulla oli mahdollisuus kohdata isä fiktion kautta.”
Vilhunen on tehnyt toisenkin samaan tematiikkaan liittyvän lyhytelokuvan, josta moni ei tiedä.
”Vuonna 1999 Turun ammattikorkeakoulussa Pirjo Honkasalon elokuvakurssilla saimme tehdä omakuvan. Tein lyhytelokuvan, jonka nimi on Päivä isän kanssa. Se on ikään kuin Tyttö nimeltä Varpun runollinen pikkusisko.”
Tyttö nimeltä Varpu -elokuvassa Varpua esittää Linnea Skog ja hänen äitiään Paula Vesala. Kuva: B-Plan
Selma Vilhusen mukaan elokuva-alan joka portaalla ilmenee sukupuolten välistä epätasa-arvoa. Tämä on aihe, josta Vilhunen ei väsy puhumaan.
”Niin kauan kun ei ole lukuja esittää, tämä perustuu omaan kokemukseeni ja siihen, miten olen lukenut asioiden olevan maailmalla.”
Vilhusen mukaan epätasa-arvo alkaa jo alkuvaiheessa, kun tekijät lähestyvät tuottajia tai tuottaja-tekijäkokoonpanot rahoittajia.
”Usein naisten kertomia tarinoita vähätellään. Paljon laadukkaita hankkeita jää koneiston hampaisiin. Jopa kovien, kansainvälisesti menestyneiden naistekijöiden hankkeet saattavat kaatua sen kaltaisiin perusteluihin kuten ’päähenkilö on rasittava’.”
Vilhunen kertoo, että tuotantopuolella naisten tekemien elokuvien budjetit ovat yleensä pienempiä kuin miesten elokuvissa.
”Elokuvan levitysvaiheessa markkinointibudjetit ovat pienempiä. Asenne on ennakkoluuloon perustuva ’naisjutut eivät myy’, joka sitten toteuttaa itseään, koska joka vaiheessa satsataan vähän vähemmän. Elokuvaa esitetään ehkä vähemmillä kankailla. Sitten meillä on jälleen yksi naisen tekemä elokuva, josta voidaan sanoa, että ne eivät saa katsojia.”
Vilhunen ei näe tilanteeseen mitään nopeaa ratkaisua. Hän sanoo nauraen, että niin kauan kun naisten tekemiset nähdään marginaalisina, ”pitäisi vain murskata patriarkaatti”. Sitten hän vakavoituu ja sanoo, että hän on alkanut ajatella lämmöllä naiskiintiöitä elokuva-alan rahoituspäätöksissä.
”Ei se minustakaan ole kovin tyylikäs keino saada aikaan muutoksia. Mutta, jos ongelmat ovat syvällä rakenteissa ja perustuvat tiedostamattomiin ennakkoluuloihin, silloin kiintiöt pureutuisivat suoraan ongelmakohtaan.”
Vilhunen sanoo kuitenkin näkevänsä ympärillään paljon positiivisia muutoksia. ”Miehet ovat alkaneet herätä sukupuolten väliseen epäsuhtaan. Pidän erityisesti miesten julkisista avauksista, joissa puhutaan mieskuvan moninaisuudesta. Ne ovat tervetulleita.”
Teksti: Susanna Karhapää
Kuva: Julia Falck
