Sana ”vogue” herättää ensimmäisenä mielikuvan kalpeasta, laihasta naisesta, joka on puettu muodoltaan dramaattisesti leikkaavaan asuun, ei väistä katsetta eikä hymyile. Nainen on mystinen, särmikäs, vahva ja todellinen. Kiki on jälkimmäistä, mutta ensimmäisen lauseen määreet saa unohtaa. Sanan ”nainen” saa unohtaa. On vain feminiini ja maskuliini.

Voguing on taidemuoto, tanssia ja performanssia, jonka ympärille on muodostunut vahva värillinen queer­yhteisö New Yorkissa. Alakulttuurissa eri tanssiryhmät ovat “taloja”, joita ohjaavat äiti ja isä. Ehkä siksi, että monella queer-yhteisöön kuuluvalla ei ole perhettä kaapista tulemisen jälkeen. Ehkä siksi, että on hyvä kuulua pieneenkin yksikköön.

Dokumentti KIKI esittelee ensin tanssin ja yhteisön, sitten ihmiset, joille se on tarpeellinen. Värillistä HLBTQ-yhteisöä koskettavat erilaiset ongelmat laajasti: hypermaskuliinisuus, HIV-­tartunnat, itsemurhariski, poliisiväkivalta, työttömyys ja asunnottomuus. Transition rahoittaminen myymällä seksiä on tavallista. Kiki on perhe, jota monella ei ole. Turvaverkko, joka auttaa kestämään.

Elokuvassa kohtaamme ihmisiä, jotka ilmaisevat itseään. Jotka etsivät turvallista tilaa ja löytävät sen catwalkin muotoiselta tanssilattialta. Kiki on tanssielokuva, poliittinen dokumentti ja kasvutarina. Se muistuttaa, etteivät alakulttuurit ole välttämättä kapinaa, vaan myös tarvetta kuulua johonkin, olla osa yhteisöä silloin kun valtaväestön raamit ovat liian kapeat.

Dokumentin rytmitys toimii, ja sen kerrontatapa välttelee alleviivaamista. Pysähtyneet henkilökuvat kameraan katsovista hahmoista antavat hengähdystauon liikkeen keskelle. Voimakkaimmat tunteet heräävät kuin ohimennen sanotuista lauseista. Uhrin sijasta päähenkilöt esitellään voimakkaina, omin sanoineen “we are strong as fuck”. Jos feminismin uudet aallot hämmentävät, Kiki voi selventää, mitä vaikeat sanat, kuten rodullistaminen, käytännössä tarkoittavat.

Elokuva on kaunis ja ihmisläheinen, ilman pateettista paasausta tai marttyyreita. Taidemuodon visuaalisuus ja ratkaisut ovat parhaimmillaan henkeäsalpaavia. Ihmisen tarve turvalliselle yhteisölle on ilmeinen, ja vaikeaa aihetta käsittelevälle elokuvalle Kikissä on jotain erikoista; sen loppu on toiveikas.

Mirja Kolttola
Kirjoittaja on Haaga-Helian elokuvajournalismin opiskelija