Nuori tyttö katselee itseään peilistä, nostelee hiussuortuviaan ylös, vetää sitten hiuksensa kasvojensa peitoksi. Huokaisee. ”Olen ruma. Laittakaa minut laatikkoon ja ottakaa ulos kerran vuodessa Halloweeniksi”, hän sanoo. On 13-vuotiaan Auroren (Léna Magnien) ensimmäinen koulupäivä. Ensimmäinen päivä, jolloin hän aloittaa seitsemännen luokan. Toista kertaa.

Émilie Deleuzen seitsemäs kokopitkä elokuva MISS IMPOSSIBLE  – HANKALAN MAINEESSA, pohjautuu Marie Desplechinin romaanisarjan Le journal d’Aurore ensimmäiseen osaan Jamais contente.

Deleuze kuvaa Auroren matkaa aikuisuuden kynnykselle samankaltaisella lämmöllä kuin Lukas Moodysson nuorten kasvukipuja elokuvassaan Fucking Åmål. Teiniangstia pehmentää huumori ja liioittelu. Ikävien sattumusten kautta löytyy jotain parempaa, palasia vielä tuntemattomasta itsestä, siitä ihmisestä joksi nuori on kasvamassa.

Deleuzen elokuvassa kuvataan ensimmäinen känni ja sen aiheuttama häpeä sekä poikien kohtaamisen hämmennys. Aurore etsii identiteettiään, joka pakenee häneltä. Hän kokee olevansa kaikkialla ulkopuolinen, jopa omassa perheessään. Léna Magnien on täydellinen Auroren roolissa, myös Patricia Mazuy istuu hienosti väsyneen äidin rooliin. Catherine Hiegel on sopivasti räväkkä, mutta turvallinen isoäiti.

Auroren pikkusisko Sophie (Tessa Blandin) on lapsinero ja isosisko Jessica (Pauline Acquart) haaveilee ateistiperheensä kauhuksi ortodoksihäistä venäläisen poikaystävänsä kanssa. Siinä välissä Aurore etsii omaa paikkaansa. Lopulta se löytyykin kuin varkain ranskan tuntien ja bändissä laulamisen kautta. Ensirakkauden aavistuskin nostaa päätään ja Aurore voi lakata huolehtimasta mahdollisesta frigidiydestään.

Miss Impossible – hankalan maineessa palkittiin Euroopan elokuva-akatemian nuoren yleisön valintana vuonna 2016.

Susanna Karhapää
Kirjoittaja on Haaga-Helian elokuvajournalismin opiskelija