Kehnosti menestyvän rovaniemeläisen cheerleader-joukkueen yhteishenki on matalalla eikä tuloksia päivittäisistä harjoituksista huolimatta juurikaan näy. Ongelma saattaa johtua siitä, että harrastuksissa purettava energia on valunut arjen mukana henkilökohtaisiin ongelmiin. Kanadalainen elokuvaohjaaja Christy Garland on vienyt tämän valkokankaalle Suomessa kuvatussa dokumentissaan CHEER UP.

Dokumentti kuvaa kahden cheerleaderin, Patun ja Ainon, sekä heidän päävalmentajansa Miian näkökulmasta sitä, miten cheerleader lajina on paljon muutakin, kuin hymyileviä katseita ja treenattuja vartaloita. Patu saa kuulla äitipuolensa odottavan uutta pienokaista perheeseen, mutta asia ei ole ilouutinen, kun oman äidin menehtymisestä syöpään on vasta kolme vuotta. Aino taas käy läpi eron poikaystävänsä kanssa ja pyrkii löytämään itsensä. Harjoituksissa käyminen jää taka-alalle, josta päävalmentaja Miia ei ole mielissään. Hänellä itsellään on stressiä valmentamisen lisäksi henkilökohtaisen elämän puolella.

Garland rikkoo dokumentissa hienosti yleistä mielikuvaa siitä, että cheerleading lajina olisi vain ruusun terälehdillä tanssimista hymyssä suin. Kuvakulmilla onnistutaan tuomaan katsoja hyvin lähelle päähenkilöiden elämää ja ongelmia, mutta toisaalta ongelmien aiheet ovat melko puhuttuja. Dokumenttiin olisi mahtunut enemmän jännitystä ja yllättäviä käänteitä.

Dokumentti ei lietso tai kärjistele arkaluontoisilla aiheilla. Se näyttää erittäin läheltä kuvattuna, miten ihmisten ongelmat ovat erilaisuudesta huolimatta lähellä toisiaan. Ne ovat lähellä, kun on ihmisiä, kenen kanssa pitää ja erityisesti, uskaltaa, jakaa ne. Katsoja saa mielestäni hyvin kiinni sanomasta. Sen voisi jopa tiivistää virkkeeseen: kaikki yhden ja yksi kaikkien puolesta, niin henkilökohtaisella tasolla kuin cheerleadereiden muodostamassa extension-stuntissakin.

Julia Falck
Kirjoittaja on Haaga-Helian elokuvajournalismin opiskelija