Elokuva, joka on esitetty Suomessa kaksi kertaa. Kirja, josta monikaan täällä ei ole kuullut. Kaksi teosta, joiden nimi häiritsee vallitsevaa järjestystä: Women Talking, Naiset puhuvat.
Olin lukenut Miriam Toewsin Naiset puhuvat (S&S, 2021, suom. Kaisa Kattelus) kirjoittaessani esikoisteostani Ruumis/huoneet (S&S, 2022). Molemmat käsittelevät seksuaalista väkivaltaa, mutta Toewsin teos on todellisiin tapahtumiin perustuvaa fiktiota, kun taas minä pyrin kirjoittamalla mahdollisimman lähelle totuutta ponnistellen omaa tiedottomuuttani vastaan. En voinut tavoitella totuutta fiktion keinoin, kuten kaunokirjallisuudessa usein tehdään, vaan ruumiin ehdoilla, psyyken toistuvassa pyörteessä. Tekstistä tuli fiktiota tietenkin silloin, kun yritin ymmärtää muita ihmisiä tai kun arvuuttelin uuvuttavalla kehälläni epäillen jopa sitä, oliko mitään sittenkään tapahtunut vai kuvittelinko vain kaiken. Mutta aikomukseni oli tinkimätön, metodini taipumaton.
Koska asiat tapahtuivat minulle, en voinut siirtää niitä jollekin toiselle. Koska asiat tapahtuivat paikassa ja ajassa, en voinut siirtää niitä toisaalle. En halunnut kirjoittaa satua siitä, mitä jo pidetään liiallisena ja epäuskottavana.
Juonen sijasta on intensiteettiä, kasvutarinan sijasta näkökulmia, miesten sijasta naisia, toiminnan sijasta puhetta, ehdottoman pahuuden sijasta rakenteiden luomat mahdollisuudet, vauhdin sijasta paikallaan pysymistä ja tiedon rinnalla on ihmettely.
Tämän taustan takia minun on aina vaikea suhtautua teokseen, jossa seksuaalinen väkivalta on kirjoitettu fiktioksi. Onneksi Women Talking ei ole valkokankaallekaan kirjoitettuna tarinan muotoinen. Juonen sijasta on intensiteettiä, kasvutarinan sijasta näkökulmia, miesten sijasta naisia, toiminnan sijasta puhetta, ehdottoman pahuuden sijasta rakenteiden luomat mahdollisuudet, vauhdin sijasta paikallaan pysymistä ja tiedon rinnalla on ihmettely. Seksuaalinen väkivalta ei edes näyttele pääosaa. Se on pelkkä koruton toteamus, sillä se mikä on tapahtunut on tapahtunut, ja vain yksi kysymys on jäljellä: mitä meidän täytyy tehdä?
Sarah Polleyn ohjaamassa Oscar-palkitussa elokuvassa naiset ja tytöt heräävät vagina ja reidet kipeinä sängyistään. He heräävät yhä uudestaan, kunnes heille selviää, että se mitä heille tapahtuu yöllä, on totta. He eivät olleet nähneet unta. He eivät olleet kuvitelleet sitä. Saatana ei ollut vieraillut heidän huoneissaan. Miehet olivat tainnuttaneet ja raiskanneet heitä, ja he olivat menettäneet muistinsa.
Vakavalle seksuaaliselle väkivallalle on tyypillistä sen mahdottomuus sekä psyyken tilana että poliittisena kysymyksenä. Paradoksaalisesti juuri hirvein väkivalta katoaa näkyvistä ja unohtuu juuri siksi, että se on niin sietämätöntä. Väkivallan esittämisessä on aina jokin erityinen ristiveto sen välillä mitä näytetään ja mitä piilotetaan. Kuinka paljon ja millaista väkivaltaa tekijä on halukas ja kyvykäs kuvailemaan? Elokuvan valinta oli tuoda naisten puhe teoksen keskelle ja väläyttää raiskaukset nopeina, mutta verisinä kuvina. Ehkä minä kirjoitin jotenkin samalla tavalla: asettelin sisäisen puheen keskelle, mutta kipeät sisäreidet tulivat mieleeni rytinällä.
Toewsin kirjan ja Polleyn ohjaaman elokuvan takana on naisia ja tyttöjä, jotka joutuivat tuntemaan ruumiissaan väkivaltaa vuosina 2005–2009 Boliviassa, Manitoba-nimisessä mennoniittasiirtokunnassa. Tapauksesta aikaisemmin raportoinut Jean Friedman-Rudovsky kirjoittaa Time-lehdessä, että vaikka hän pitää teoksia tärkeinä, olisi hyvä pitää mielessä fiktion taustalla olevat oikeat tapahtumat ja ihmiset. Naiset on helppo unohtaa.
Feministinen teoreetikko Gayatri Chakravorty Spivak esitti tunnetussa esseessään vuonna 1988 kysymyksen, voiko alistettu puhua (can the subaltern speak)? Se tulee mieleeni elokuvan jälkeen, jatkokysymysten kera: Miksi tämä tarina on kirjoitettu ja kenelle se on tarkoitettu? Eikö se ole tärkeää, mitä nämä väkivaltaa kokeneet naiset todella puhuvat? Millaiseksi historia muotoutuu, kun puhutaan toisen puolesta?
Toews ei kuitenkaan kirjoittanut jostain vieraasta ja kaukaisesta. Hän oli itse kasvanut Steinbachin mennoniittakylässä Kanadassa. Eikä hän oikeastaan puhu naisten puolesta. Hän kirjoittaa sen, mitä haluaisimme naisten puhuvan.
Ei sellaista harrasteta demokraattisissa päätöksentekoelimissä.
Oscar-puheessaan Polley sanoi Toewsin kirjoittaneen radikaalin demokratian teosta. Kun miehet ovat poissa, naiset äänestävät. Äänet jakaantuvat tasan taistelemaan jäämisen ja lähtemisen välillä, minkä takia joukko yhteisön naisia keskustelee, kunnes päätös on saavutettu.
Minusta naisten keskustelu ei varsinaisesti kuvaa demokratiaa vaan naisten yhteisöllisyyttä. Naiset hengittävät yhteisestä kivusta. He jakavat oman haavoittuvuutensa. Kiivas keskustelu päättyy hellyyden osoituksiin. Naiset halaavat, itkevät ja laulavat kiistelyn ja loukkausten välissä. Ei sellaista harrasteta demokraattisissa päätöksentekoelimissä.
Toews sanoi The New Yorkerin haastattelussa, että kuultuaan tapahtumista hän janosi kostoa. Hän halusi yhteisön miesten pelkäävän kidutetuksi ja tapetuksi tulemista. Mutta mennoniitat ovat pasifisteja, jotka ovat vältelleet asepalvelusta siirtymällä paikasta toiseen. Toewsin kirjoittamat naiset tekevät päätöksen, joka perustuu uskoon – siihen samaan uskoon, johon vedoten heidän suunsa oli tukittu. Ilman miehiä he tulkitsevat uskonkappaleet uudestaan ja huomaavat lähdön olevan uskon näkökulmasta oikein.
Tästä rauhanomaisuudesta huolimatta naisissa kytee väkivaltainen raivo. He saattaisivat todellakin tappaa miehet, jos jäisivät.
Hän, Salome, kyllä tuhoaa jokaisen elollisen olennon, joka vahingoittaa hänen lastaan, hän raastaa siltä jäsenet irti, häpäisee sen ruumiin ja hautaa sen elävältä. (…) Hän, Salome, valehtelee, hän metsästää, hän tappaa, hän tanssii haudoilla ja palaa ikuisessa tulessa ennen kuin antaa enää yhdenkään miehen tyydyttää väkivaltaisia tarpeitaan hänen kolmevuotiaan lapsensa ruumiilla.
Siksi olen hieman pettynyt, etteivät naiset jää taistelemaan. Kun kerta tässä kuvitellaan asioita, voisi kuvitella sen, mitä kukaan ei halua kuvitella: väkivaltaisen naisen, jonka väkivalta on rationaalista. Kuviteltu nainen on jälleen kerran loputtoman hyvä ja rauhanomainen valitessaan lähtemisen taistelemisen sijaan.
Myöskään Bolivian mennoniittanaiset eivät taistelleet, eivät tappaneet miehiä – he eivät päässeet edes terapiaan. Se mikä elokuvassa on hienointa – naiset hevoskärryineen lähdössä lätkimään loppukohtauksessa – sitäkään ei tapahtunut.
Naiset eivät lähteneet.
Naiset eivät lähde helpommistakaan olosuhteista. Syy ei ole rohkeuden puute. Lähteminen vaatii resursseja: tiedollisia, henkisiä ja materiaalisia. Vaikka lähtemässä olisi koko joukko, kahleet ovat niin tiukat ja syvälle ihoon painuneet, että pitää purra oma jalkansa irti päästäkseen liikkeelle ja sitten vuotavana raahautua pitkin maantietä.
Elokuvassa naiset nousevat pienet portaat ladon yläosaan. Siellä he keskustelevat. Lato on utopian tila, jota ympäröivät yhteiskunnalliset rakenteet ovat betonia.
Ja mihin he edes lähtisivät? Kyliin tai kaupunkeihin, jotka ovat yhtä väkivaltaisia heitä kohtaan, luultavasti vielä väkivaltaisempia? Kaikkialta he löytäisivät hyväksikäyttäjiä ja pahoinpitelijöitä.
Heidän täytyy jäädä, sietää ja olla antavinaan anteeksi. Tuomioiden jälkeen raiskaukset eivät edes loppuneet. Todellisuudessa ei ole vaihtoehtoja, joista valita.
Elokuvassa naiset nousevat pienet portaat ladon yläosaan. Siellä he keskustelevat. Lato on utopian tila, jota ympäröivät yhteiskunnalliset rakenteet ovat betonia. Naiset ovat lopulta toisilleen uskollisia ja siksi he voivat lähteä. Ennen lähtöä he palauttavat oikeuden itsenäiseen ajatteluun. Enää heidän ajatuksensa eivät ole yhdentekeviä.
Kuitenkin minulle jää tunne, että elokuva saa minut vain toivomaan parasta, eikä paras tule toivomalla. Vaikka olisimme toisillemme uskollisia, minne me lähtisimme?
Teksti: Susanna Hast
Susanna Hast on Helsingissä asuva kirjailija, tutkija ja lauluntekijä. Hän voitti Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinnon esikoisteoksellaan Ruumis/huoneet vuonna 2022.
Kuva: Women Talking © Michael Gibson 2022 Orion Releasing LLC.