The House That Jack Built (2018)

Tarina sijoittuu Lars von Trierin ”Amerikkaan”, jokamiesten maailmaan, ja mukamas 1970-luvulle. Sarjamurhaaja Jackille (Matt Dillon) verityöt ovat teoksia, joiden logiikasta mediakin yrittää päästä kärryille. Murhien lopettamiseen on varsin vähän paineita: poliiseja ei juurikaan nähdä. Maailma on avoin Jackille, joka itse on itsensä pahin vihollinen.

The House that Jack Built on pikimusta ja erittäin verinen komedia, joka tuntuu melkein jäähyväiselokuvalta. Se on Nymphomaniacin (R&A 2014) sisarteos, jossa erilaisia filosofisia ajatuksia ja provokaatioita ripustetaan absurdeihin ja yliampuviin murhaepisodeihin. Melancholiasta (2011) tuttua on masennuksen käsittely, joka ei välttämättä ole aina tietoista. Jackin keskustelut naisten kanssa ovat roolipelejä, joissa kaikuvat Antichristin (R&A 2009) vastakkainasettelut.

Ennen kaikkea elokuva on taiteilijan omakuva ja eetoksen itseironinen summaus. Aistiherkkä Jack on perfektionismissaan täysi tomppeli ja kapeakatseisuudessaan melkein syyntakeeton. Hän ei kerta kaikkiaan voi lopettaa – eikä Trierkään voi: Cannesin gaalanäytöksestä marssi katsojia ulos etenkin jaksossa, jossa Jack rauhallisesti tappaa lapsia. Pakkomielteitä kommentoi vain omantunnon väsynyt ääni (Bruno Ganz). Uhreja näyttelevät muiden muassa Uma Thurman ja Riley Keogh.

Kalle Kinnunen

  • Alkup. nimi:
  • Kieli: englanti
  • Tekstitys: ruotsi, suomi
  • Levittäjä: Nordisk Film
  • Kopion lähde: Nordisk Film
  • Kuvaus: Manuel Alberto Claro
  • Musiikki: Victor Reyes
  • Leikkaus: Molly Malene Stensgaard

Yhteistyössä