Sorcerer (1977)

Syksyllä 2017 British Film Institute kysyi Stephen Kingiltä suosikkielokuvien listaa. Kirjailija nosti ylimmälle kärkisijalle William Friedkinin trillerin Sorcerer (1977). Herkästi räjähtävää nitroglyseriiniä latinalaisamerikkalaisessa viidakossa kuskaavien hämärämiesten tarina on kylmäverinen saavutus, jota Friedkin pitää parhaana työnään. Kallis ja uhkarohkea hanke jäi kaupalliseksi alisuorittajaksi kehnon ajoituksen takia. Metafyysisen tyly aikuisten jännitys ei voinut menestyä kesällä 1977, kun Tähtien sodan perheviihde valloitti kaikki kankaat. Asetelma oli takaisku tinkimättömille suuren yleisön elokuville.

Sorcerer syntyi Kovaotteisten miesten ja Manaajan menestyksen nosteessa. Dokumenteilla aloittaneesta Friedkinistä oli kehkeytynyt Stanley Kubrick -henkinen raskaan sarjan populaarimestari, joka pisti kokonaisia lajityyppejä uusiksi. Isoista Hollywood-tähdistä vain Roy Scheider uskalsi lähteä Friedkinin armoille Dominikaanisen tasavaltaan.

Kolkkoja maisemia, huonoja kelejä ja rumia kuorma-autoja rakastava Sorcerer kuuluu elokuvahistorian ”autenttisiin” viidakkovaelluksiin, joissa mahdottomia yrittävien antisankarien ja elokuvantekijöiden hulluutta on vaikea erottaa toisistaan. Tarina pohjautuu vapaasti Henri-Georges Clouzot’n Pelon palkkaan (1955) ja Georges Arnaud’n romaaniin. Tulipalo öljykentällä pitää sammuttaa vielä isommalla liekillä. Neljä muukalaista suostuu kuskaamaan nitroglyseriinilastia hengenvaarallisella viidakkoreitillä. Huijaripankkiirin, palkkatappajan, palestiinalaisterroristin ja mafiaa pakenevan irlantilaisgangsterin on pakko luottaa toisiinsa äärioloissa. Sorcerer tuntuu kuvaavan ihmiskuntaa kuilun partaalla. Kerronta ei selitä eikä saarnaa vaan luottaa vangitseviin, karskin runollisiin näkyihin. Jatkuvasta kuolemanvaarasta alkaa herua adrenaliinipitoista nautintoa. Idealismi kietoutuu nihilismiin Hollywoodin kaavoille vieraalla tavalla.

Pitkäksi ja kalliiksi venähtäneen tuotannon aikana Friedkin alkoi samastua itsemurhakuskeihinsa. Hän saapui tuotantopalavereihin likaisissa työhaalareissa ja joi itseltään tajun kankaalle, kun studiopäälliköt ehdottivat parannuksia. Tappiollisen ensi-illan jälkeen koneisto ei välittänyt perfektionistin näkemyksistä. Elokuva tuli Suomeen ja useimpiin muihin Euroopan maihin Wages of Fear -nimisenä lyhennelmänä, johon tuotantoporras oli lätkäissyt väkinäisen pseudo-loppuratkaisun.

Alkuperäinen leikkaus pysyi vuosikymmeniä harvinaisena kulttiaarteena. Lopulta Friedkin sai käräjöityä teoksen takaisin käsiinsä. Venetsian festivaali kantaesitti restauroidun ohjaajanversion, jonka R&A tuo Savoyn kankaalle. Vasta 2010-luvulla Sorcereria on yleisesti alettu arvostaa yhtenä 1970-luvun amerikkalaisen elokuvan huippusaavutuksista. Yksittäisiä kannattajia on ollut ennenkin. Suomessa tv-pomo Jorma Sairanen esitti ohjaajanversiota Kolmosella ja Nelosella aikana, jolloin sitä ei muualla näkynyt.

Velhomainen äänenkäyttö kuuluu Friedkinin valtteihin. Sorcererin äänisuunnittelu sai Oscar-ehdokkuuden. Keskeisten kuorma-autojen, Sorcererin ja Lazaron, jyrinään on miksattu tiikerin ja puuman murinaa. Latinomusiikia vihaava ohjaaja innostui saksalaisesta Tangerine Dream -yhtyeestä berliiniläisessä kirkossa, jossa konsertti jatkui läpi yön. Tarttuvan pahaenteinen soundtrack on 1970-luvun sähköisintä elokuvamusiikkia.

Lauri Lehtinen

  • Alkup. nimi:
  • Kieli: englanti
  • Tekstitys:
  • Levittäjä: Park Circus
  • Kuvaus: John M. Stephens, Dick Bush
  • Leikkaus: Bud Smith, Robert K. Lambert

Yhteistyössä