Useimpien taiteilijoiden työ ei ole neroutta ja jumalaisen inspiraation kanavointia, vaan arkisen syklistä grindausta. Ensin tehdään taidetta. Sitten pykätään näyttely, painetaan avajaiskutsut, otetaan vastaan latteudet hienosta värien käytöstä ja todetaan, ettei “läpimurto” vieläkään tapahtunut. Sitten palataan sorvin ääreen.

Työ tapahtuu Maslow’n tarvehierarkian ylimmällä askeleella, mutta sitä määrittävät kaikkein perimmäisimmät tarpeet: Miten elätän itseni? Mistä saan aikaa taiteelleni? Kuka korjaisi suihkuni termostaatin?

Showing Upin päähenkilö Lizzy (Michelle Williams) on kuvanveistäjä, joka suunnittelee elääkseen pamfletteja äitinsä pyörittämälle taidekoululle. Kun Lizzy saa hoidettavakseen kissansa satuttaman kyyhkyn, on arjessa yhtäkkiä yksi muuttuja liikaa.

Cannesin kilpasarjassa esitetty komedia on Kelly Reichardtin omakuva. Ylistetty ohjaaja tekee hienoja pieniä elokuvia aiheista, joita on vaikea pukea myyviksi hissipuheiksi. Sapluunalla ei koskaan nousta seuraavaksi Scorseseksi, ja siksi Reichardt joutuu opettamaan päivätyökseen elokuvakoulussa.

Ehkä juuri omakohtaisuus tekee Showing Upista Reichardtin uran hauskimman elokuvan. Luottonäyttelijä Michelle Williams on pääroolissa ilmiömäisen hyvä.

Anton Vanha-Majamaa