Adamant on Seine-joella kelluva taideterapian päiväkeskus, jossa eritaustaiset mielenterveysongelmaiset ihmiset kohtaavat toisiaan, askartelevat ja soittavat musiikkia. Keskuksen paikka keskellä jokea kahden rannan välissä kuvastaa sen asemaa ja ihmisiä yhteiskunnallisessa välitilassa. Vasemman ja oikean rannan välinen vastakkainasettelu ja politiikka eivät kuulu heille, vaan he ovat iloisesti keskellä.
Laiva on lastattu niin suunnattomalla empatialla ja luovuudella, että ajoittain tuntuu, kuin keskuksen ihmiset säteilisivät inhimillisyyttä yhtä runollisesti kuin laineet kimaltavia auringonsäteitä. Elokuva alkaakin esityksellä Téléphone-yhtyeen ihmisen räjähtävästä potentiaalista todistavasta kappaleesta “La bombe humaine”. Dokumentti ei kuitenkaan ole niin naiivi, että väittäisi taideterapian olevan ratkaisu kaikkeen, vaan muutakin hoitoa tarvitaan. Kuten eräs potilas toteaa, ilman lääkkeitään hän julistaisi itsensä Jeesukseksi ja hyppäisi Seineen.
Berliinin elokuvajuhlilla pääpalkinnon napannut mestaridokumentaristi Nicolas Philibert tekee tarkkailuelokuviaan Frederick Wisemanin hengessä. Isojen kasvottomien instituutioiden sijaan Philibertin elokuvat kuitenkin keskittyvät havainnoimaan ihmisten välisiä suhteita ja hellyyttä, kuten vuotta koululaisten elämässä kuvannut, hurmaava Nytpä tahdon olla mä (2002).
Otto Kylmälä
