Nico, 1988 (2017)

Suuri yleisö ei juuri muista Nicoa sen jälkeen, kun hän The Velvet Underground -yhteistyön jälkimainingeissa julkaisi ensimmäiset soololevynsä. Nicoa se ei kiinnostanut – Christa Päffgen oli kyllästynyt imagoonsa 1960-luvun muusana. ”En ollut onnellinen, kun olin kaunis”, Nico/Christa toteaa Susanna Nicchiarellin biopicissa, jonka ohjaaja on kertonut syntyneen ihailusta juuri tuota nostalgian täydellistä puuttumista kohtaan.

Nico, 1988 kuvaa Nicon viimeistä kiertuetta, jonka aikana laulaja keskeyttää keikkoja, riitelee bändinsä kanssa ja juo liikaa. Kuohuvasta 1960-luvusta on jäänyt heroiiniriippuvuus, joka kulkee mukana arkisesti kuin nilkkasukat, sekä huumevieroituksessa oleva poika Ari, jonka Nico antoi pois, koska ei pystynyt huolehtimaan tästä. Vaikka Arin rooli elokuvassa on pieni, Nicchiarelli on kertonut elokuvan pohjautuvan pitkälti haastatteluun tämän kanssa.

Nicoa näyttelevä Trine Dyrholm ei näytä Nicolta eikä kuulostakaan täsmälleen häneltä, mutta ehkä juuri siksi elokuva toimii – sitä katsoessa joutuu ajattelemaan Nicon legendan uusiksi. 1960-luvun ajoista nähdään vain välähdyksiä Warholin elämää kuvanneen Jonas Mekasin filmien kautta, mutta maanläheisessä elokuvassa on silti nostalgiaa. Se kohdistuu Christan lapsuudestaan muistamiin pommitusten ääniin toisen maailmansodan lopun Berliinissä. Nuo tuhon ja hävityksen äänet vaikuttavat olevan keskeinen osa sitä mielikuvitusta ja luovuutta, joka on yksinomaan Nicon, eikä sidoksissa häntä ympäröineisiin miestaiteilijoihin.

Katri Tenhola

  • Alkup. nimi:
  • Kieli: englanti, saksa, tšekki
  • Tekstitys: englanti, osittain englanti
  • Levittäjä: Celluloid Dreams
  • Kopion lähde: Celluloid Dreams
  • Kuvaus: Crystel Fournier
  • Musiikki: Gatto Ciliegia contro il Grande Freddo
  • Leikkaus: Stefano Cravero

Yhteistyössä