“Mikä on oikea kysymys? Onko se keitä me ollaan? Vai mistä me tullaan? Vai keitä te ootte, tai olitte? Mikä on tarpeeksi häveliäs kysymys?”
Sanna (Seidi Haarla) utelee tietoja edesmenneen äitinsä suvusta tädiltään Iidalta (Sanna-Kaisa Palo). Kaksikko tapaa ensimmäisen kerran lähtiessään pohjoiseen tyhjentämään suvun kotitilaa myyntiä varten.
Mutta mitä kerrottavaa jää jäljelle, jos ihminen on pakotettu luopumaan omasta identiteetistään?
“Täällä ei puhuta lappia! Teette tulevalle itsellenne palveluksen. Suomen kieli on kuin lämmin vaate, jonka kanssa tarkenette läpi elämän”, laukoo pienen Je’vida-tytön opettaja 1950-luvulle sijoittuvassa takaumassa. Pikkuhiljaa yhteydet omiin juuriin katkaistaan ja tilalle iskostetaan häpeä ja raivo, josta ei voi kertoa kenellekään.
Samankaltaisia teemoja on nähty elokuvakankaalla esimerkiksi Klaus Härön 1950-luvun Pohjois-Ruotsiin sijoittuvassa Näkymätön Elina -elokuvassa, mutta Katja Gauriloffin ohjaama ja yhdessä Niillas Holmbergin kanssa käsikirjoittama Je’vida on täysin omalaatuinen. Tribecan elokuvajuhlilla ensi-iltansa saanut teos on maailman ensimmäinen pitkä koltansaamenkielinen näytelmäelokuva.
4:3-formaatissa kuvattu, maagisen kaunis mustavalkoinen elokuva etenee kolmessa aikatasossa. Näyttelijät tekevät erinomaista työtä – Je’vidaa lapsena näyttelevä Agafia Niemenmaa on suorastaan ilmiömäinen.
Kira Schroeder
