Hiidenkirnun mustavalkoiset kuvat ovat tarkkoja, digitaalisia ja epätodellisia. Staattisesta alkuasetelmasta alkavat otokset kehittyvät sellaisella hartaudella, että jokaisella liikkeellä on merkitystä. Kamera pysyy aina paikallaan, mutta katsojan sisällä myllertävät kysymykset.

Markku Hakalan ja Mari Käen vuodesta 2017 asti työstämä esikoispitkä näyttää miehen ja naisen kohtaamisen ja sen seuraukset, mutta jättää sitäkin enemmän kertomatta. Vähäisestä puheesta on mahdotonta saada selvää, huuto hiipii kohtauksiin ja päähenkilöt kommunikoivat elein, jotka vain vihjaavat selkeämmästä viestistä.

Miehen (Henri Malkki) opitaan työskentelevän päämäärättömästi tehtaassa, ja nainen (Kirsi Paananen) kamppailee tiedosta ja vallasta. Sitten lapsi syntyy suudelmasta ja hapuilusta toista kohti. Unen logiikalla etenevässä elokuvassa edes hiisi ei pääse yllättämään – vain kirnu puuttuu.

Hakala on kuvaillut puolisonsa Käen kanssa ohjaamaansa elokuvaa selonteoksi jumittumisesta väärään tarinaan vailla ulospääsyä. Löyhästi 1970-luvulle sijoittuva kuvasto viittaa byrokratian voimaan, ja ulkomaailma suhtautuu ihmiskohtaloon aggressiivisesti tuijottaen tai olkiaan kohauttaen.

Justus Pitkänen