Poika Jón (Þröstur Leó Gunnarsson), keski-iän kynnyksen ylittänyt juro partasuu, lähtee ajamaan räikeällä meikillä tuunattua äitiään (Kristbjörg Kjeld) kohti viimeistä leposijaa. Jos ei järkeään pidempään elänyt, niin vähintäänkin hieman hitaalla käyvä – tai pikemminkin elämänvalintojensa katumuksen usvaan radikaalisti uponnut – Jón huomaa, ettei menneisyys jätä rauhaan.
Taiteen tehtävä on valmistella meitä kuolemaan, muistuttaa kuin vaivihkaa islantilaisen Hilmar Oddssonin melankolinen ja kuivalla, välillä mustallakin huumorilla ryyditetty mutta omalla tavallaan lempeäsydäminen road movie, josta säteilee Ingmar Bergmanin Mansikkapaikan (1957) lumouksen vaikutus. Vulkaanisen saarivaltion karut, ajan veistämät ja majesteettisen kauniit maisemat saavat kontrastikseen ihmisen pohjattoman mielenkiintoiset kasvot kuvaaja Óttar Guðnasonin taidokkaissa käsissä.
Unet, menneisyys – se, mitä elämässä olisi voinut tapahtua ja se, mitä tapahtui – todellisuus ja nykyhetki sekoittuvat tasa-arvoisesti maagisrealistiseksi, jopa surrealistiseksi kokonaisuudeksi. Ohjaaja on sanonut, että taiteen perustehtävä on “panna meidät kasvokkain itsemme kanssa, hyvässä ja pahassa”.
Joonas Nykänen
