“Tämä on minun osani. Kaikki muut vaietkoot. Olet astumassa nyt minun maailmaani.” Näin ohjaaja Rebeca “Beba” Huntt ottaa puheenvuoron itselleen esikoispitkällä elokuvallaan Beba, joka on omaääninen kudelma dokumenttia, elokuvaesseetä ja muistelmaa. Ensimmäisen sukupolven yhdysvaltalaisena Beba kantaa mukanaan siirtolaisvanhempiensa kokemaa väkivaltaa ja oman iduillaan olevan identiteettinsä painoa. Elokuva on sodanjulistus ylisukupolviselle traumalle. Tämä ei voi olla meidän perintömme, kertojaääni toteaa.
Beban äiti pakeni Venezuelasta omaa äitiään, jolla oli skitsofrenia. Isä taas pakeni Dominikaanisesta tasavallasta levottomuuksia ja köyhyyttä. He kohtasivat New Yorkissa, rakastuivat ja saivat kolme lasta, joista Beba on kuopus. “Vanhempani uhrasivat kaiken, jotta me voisimme olla köyhimmät lapset Central Park Westissä.” Vuokrasäännellyssä asunnossa lapset jakavat makuuhuoneen vanhempien nukkuessa olohuoneen lattialla. Vanhempien rooli oli paeta, Beban rooli on etsiä itseään Yhdysvalloissa, jossa hänen näköisiään ammutaan kadulle ilman syytä.
Elokuva saa voimansa Beban riipivästä rehellisyydestä ja esikoisohjaajalle harvinaisesta kädenjäljestä, jossa on jo selkeä oma tyyli. Samalla se onnistuu kertomaan paljon enemmän kuin yhdestä ihmisestä, siitä otteesta, joka menneisyydellä on meistä kaikista.
Sanni Myllyaho
