Anni Puolakan teokset yhdistelevät kuvataidetta, esitystaidetta ja elokuvaa. Hän työskentelee usein yhteistyössä toisten taiteilijoiden kanssa. Yhteistyössä Suomalaisen mediataiteen keskus AV-arkin kanssa järjestetyn näytöksen lyhytelokuvissa kuvitellaan hyödyttömiä tulevaisuuksia, kyseenalaistetaan ja ravistellaan lempeästi ihmisruumiin ja toislajisten välisiä rajoja, ihmetellään elämää ja sen jatkumista sekä venytetään vaivihkaa sitä, mitä yleisesti sovinnaisena pidetään.
Alkuperäinen, minuutin kestoinen alkusoitto Puolakan ja Pallasvuon Sacre-trilogiaan, joka kertoo tanssivideoita tekevästä kolmekymppisestä cybergootista ja hänen konservatiivisesta menestyjäisoveljestään.
Video keskittyy nänneihin käyttöliittymänä, maitoon poliittisena nesteenä sekä suihin, jotka laulavat ja imevät toisia olevia saadakseen ravintoa ja läheisyyttä.
Lehmä ja narri tapaavat keskustellakseen kieltäytymisen voimasta.
Timanttimaha on ihmisen ja tekoälyllä toimivan chatbotin välinen keskustelu, joka tutkii rakkautta ja kumppanuutta ihmistaiteilijan, botin ja hyttysten välillä. Ihminen tarjoaa kehoaan ravinnoksi timanttimahaisille hyttysille ja hahmottaa hyönteisten biokemiaa yhteydessä omaan verenkiertosykliinsä.
“Turhuuksien turhuus, sanoi saarnaaja, turhuuksien turhuus; kaikki on turhuutta!” (Saar. 1:2; 12:8) Vanitas on tulevaisuuteen sijoittuva muotokuva neljästä toimettomasta hahmosta, joihin kuuluu laulaja, what-nautti, videopelaaja ja toimistorakennus. Hahmojensa havaintoihin pohjautuva teos pohtii elämän ohimenevää ja usein merkityksettömältä vaikuttavaa luonnetta.
Eyes Jr. seuraa viittä sisarusta heidän äitinsä hautajaispäivänä. Pöydän ympärillä käydyn jatkuvan keskustelun aikana sisarukset leikkaavat kakkua ja puhuvat suhteestaan vainajaan. Samalla he kiistelevät eriävistä lisääntymiseen liittyvistä mielipiteistään ja asemoitumisistaan. Hahmot kuvataan käsinommeltuina nukkeina, joita ohjaillaan kuvan ulkopuolella kuin marionetteja. Näiden veistosten edesmennyt äiti oli ollut itsekin veistos: metallinen, kookas ja lukuisten silmien peittämä.
Helsingissä sijaitsee kumpuileva, Maj-Lis Rosenbröijerin vuonna 1961 suunnittelema puisto. Se oli alkujaan nimetön, mutta paikalliset kutsuivat sitä Kukkapuistoksi. Kaupunki nimesi alueen vuonna 1970 Lenininpuistoksi, kun diktaattorin syntymästä oli kulunut sata vuotta. Nykypäivänä jotkut kaupunkilaiset kiistelevät puiston nimestä. Jotkut säästäisivät sen menneisyyden – Leninin ihailun – dokumenttina, toiset vaihtaisivat. Eräänä kesäiltana vuonna 2022 puiston nimi oli tunnin ajan Maitopuisto, ja sinne nousi uusi, elävä patsas.
