R&A-blogin haastattelussa ohjaaja Kati Juurus kertoo, millaista oli kuvata ihmisten unelmia pakolaisleirillä lähellä Somalian rajaa ja ilman luotiliivejä. Lopussa myös R&A-tärpit alkavaan viikonloppuun.
Miten päädyit tekemään elokuvaa Dadaabin pakolaisleiristä?
Kolme vuotta sitten R&A:ssa sai ensi-iltansa For Kibera! -dokumenttielokuvani, joka kuvattiin Nairobin suurimmassa slummissa. Kun vietin aikaa Keniassa sen kuvauksissa, kiinnostuin Dadaabista: jossain autiomaassa, Somalian rajan tuntumassa oli kuulemma satojen tuhansien ihmisten pakolaisleiri erillään muusta maailmasta, oli ollut jo 25 vuotta. Ihmiset elivät siellä keskellä ei mitään, koska heitä ei huolittu mihinkään muualle.
Mitä enemmän hankin tietoa leiristä, sitä käsittämättömämmältä paikalta Dadaab vaikutti. Intuitio sanoi, että siellä pitäisi tehdä leffa. Tarina löytyi vasta, kun eräs nairobilainen YK-työntekijä sattui mainitsemaan, että leirillä toimii myös vaatimaton elokuvateatteri.
Kertooko CINEMA DADAAB enemmän pakolaisuudesta vai taiteen merkityksestä?
Se kertoo kummastakin, mutta ehkä vielä enemmän ihmisen tarpeesta ja kyvystä luoda itselleen henkinen pakopaikka silloin kun olosuhteet ovat tosi rankat. Dadaabin elokuvateatteri tarjoaa pakolaisleirin miehille ainekset unelmointiin. Unelmien avulla he pääsevät mielikuvissaan pois leiriltä, josta ei muuten ole ulospääsyä (kuin korkeintaan takaisin Somaliaan). Elokuvat – unelmat – antavat heille toivoa paremmasta.
Elokuvat ovat dadaabilaiselle leffayleisölle oikeasti merkittävä keino hankkia tietoa siitä, millaista on muualla. Vain harvalla leiriläisellä on älypuhelin tai varaa ostaa nettiaikaa. Televisiota ei ole käytännössä kenelläkään. Kuvaavaa on, että yksi elokuvan henkilöistä, alle nelikymppinen perheenäiti Dainab, on nähnyt vain kerran liikkuvaa kuvaa: YK:n toimistossa pakolaisleirillä hänelle näytettiin klippejä Somaliasta.
Dadaabissa elokuvateatteriin pääsevät vain miehet, ja he unelmoivat pääsystä kaupunkeihin, joita ovat elokuvissa nähneet. Mistä naiset unelmoivat? Minusta tuntuu, että monelle unelmamaailmaksi muodostuu tuonpuoleinen, paratiisi. Pelko helvetistä ja toive pääsystä paratiisiin säätelee sitten sitä, miten elämäänsä elää.
Millaista siellä paikan päällä oli?
Toivottavasti elokuvasta käy ilmi, millaista leirillä on. Kuvaaminen siellä on tietenkin aika raskasta, koska ilma on todella kuuma lähes ympäri vuoden. Kuvausryhmämme otettiin siellä ihmeellisen ystävällisesti ja avoimesti vastaan. Leirillä ei oikeastaan näy ketään ulkomaalaisia. Ja silloin kun YK:n ulkomaalaiset työntekijät liikkuvat leirillä, heillä on yllään luotiliivit. Ehkä meistä tykättiin, koska halusimme viettää rauhassa aikaa päähenkilöidemme kanssa. Eikä meillä todellakaan ollut luotiliivejä.
Mikä elokuvaan valitsemissasi tarinoissa kosketti sinua?
Ehkä se, että leirillä ihmisten toiveet ja kaipuut ovat niin samanlaisia kuin meillä täällä, mutta katsoja tietää, että leiriläisten toiveet tuskin ikinä toteutuvat. Se on aika kaamea ajatus. Leirin elokuvateatterin yleisö haikailee Pariisiin, Liverpooliin ja Amerikkaan. Päähenkilö Abdikafi kaipaa tyttöystäväänsä, joka on päässyt kiintiöpakolaiseksi Yhdysvaltoihin. Abdikafi tuskin sinne pääsee. Osman kaipaa muistojensa Mogadishua, jota ei enää ole olemassa. Kaikkein eniten olen kuitenkin jäänyt miettimään Osmanin tytärtä Arfonia, joka on pahasti traumatisoitunut Somaliassa. Kaikki haluaisivat, että Arfon pääsisi pahoista unistaan ja paranisi, mutta hänen auttamisekseen ei ole muuta keinoa kuin Koraanin lukeminen ääneen.
Oliko asioita, jotka jäivät elokuvassa näyttämättä?
Oli tietysti tietoinen valinta, että elokuva keskittyy enemmän tunteeseen kuin informaatioon. Yritän näyttää, miltä leirillä eläminen ehkä tuntuu. Dadaabista voisi tietenkin tehdä ihan toisenlaisenkin elokuvan, jossa kerrottaisiin vaikkapa siitä, miten länsimaiden rahoitus ja sitä kautta ruoka-apu leiriläisille vähenee koko ajan. Siitäkin voisi kertoa, että länsimaat ottavat Dadaabista yhä vähemmän kiintiöpakolaisia, ja että Suomi ei ole koskaan ottanut sieltä ketään. Tällaiset asiat voisivat nousta esiin myös leffan herättämässä keskustelussa.
Miten Jimi Tenor tuli mukaan elokuvaan?
Jimi teki musiikit myös For Kibera! -elokuvaani. Yhteistyö sujui aivan loistavasti silloin ja samoin nyt. Jimi on älyttömän tuottelias säveltäjä. Juttelimme paljon elokuvan teemoista ja näytin Jimille raakamateriaalia. Hän sävelsi paljon – iso osa hienosta musiikista jäi elokuvassa käyttämättä! Jimillä on vahva afrikkalaisen musiikkiperinteen tuntemus ja kyky käyttää tuntemusta niin, että lopputulos ei todellakaan tunnu afromusiikin matkimiselta. Minulle oli tärkeää, että elokuvan musiikki ei ole eksotisoivaa tai tekoafrikkalaista, vaan merkittävä elementti tunnelman luomisessa ja tunteen kuljetuksessa.
Mitkä elokuvat sinulle on jäänyt mieleen tämän vuoden R&A:sta?
Upea aloituselokuva Pawel Pawlikowskin COLD WAR. Selma Vilhusen HÖLMÖ NUORI SYDÄN. Lucrecia Martelin ZAMA. Perjantaina haluaisin nähdä Chloé Zhaon THE RIDERIN, lauantaina Cinema Dadaabin Q&A:n jälkeen ainakin ANOTHER DAY OF LIFEN. Sunnuntaina LAPSUUDEN LOPPU -lyhytelokuvakooste voisi olla hyvä tapa päättää R&A omalta osalta. Hieno festivaali taas kerran!
Cinema Dadaab R&A:ssa
29.9. klo 14:30 Korjaamo Kino Kulmasali
