Ruotsalaiselokuva THE REAL ESTATE on kuin söisi ja oksentaisi samaan aikaan, kirjoittaa Henna Raatikainen R&A-blogissa.
“Berliinin elokuvajuhlien kilpasarjassa ei taatusti ole rumempaa elokuvaa kuin tämä, eikä epämiellyttävämpää kaikilla tasoilla. […] Vielä hipsteri-ihmisvihaa pahempaa ovat ärsyttävät visuaalit “, kirjoitti loukkaantunut Variety-lehden toimittaja helmikuussa.
Eikä hän ollut ainoa. Måns Månssonin (The Yard, R&A 2016) ja Axel Petersénin (Avalon, R&A 2012) yhdessä ohjaaman THE REAL ESTATE sai odotetun Berliinin-esityksensä jälkeen myös Screen Dailyn kriitikon kirjoittamaan turhatuneena:
“Elokuva herkuttelee väkivallalla, ja se vihjaa ihailevansa tuomittavaa häirikköpäähenkilöään. […] Käsivarakamera tuntuu tarkoituksella etsivän epäedustavimman kulman joka hahmosta. Kenelläkään ei ole hyvää puolta.”
The Hollywood Reporter sentään arveli kyseessä olevan komedia, ja SVT “kiitti” elokuvaa vaikuttavasta äänimaailmasta: “Pahinta on suuseksin ääni liikemiehen hoidellessa [päähenkilö] Nojetin alapäätä. Se seuraa minua taatusti hautaan asti.”
Ihanan oksettavat paskiaiset
The Real Estate on elokuva paskiaisista. Se on kostoelokuva vailla hyväksyttävää koston motiivia. Se on komedia ja kauhuelokuva ja kuivin mahdollinen draama; se kurottelee röyhkeästi useampaan genreen ja on siksi mahtavan raivostuttava kuriositeetti.
Tämä omistamista kommentoiva perintöpainajainen on toteutettu hihittäen ja huutaen, ja sen katsominen on kuin söisi ja oksentaisi samaan aikaan.
Ohjaaja Petersénin äidin, 68-vuotiaan Léonore Ekstrandin tähdittämä krapulalta maistuva tapaus on jonkinlaista vastaelokuvaa, ja sellaisena kritiikistä huolimatta kiinnostava. Se on pitkän humalan jälkeinen päivä, muistutus, että keveys oli kuohuviinin ansiota eikä millään tavalla normaalia.
Ryppyjä, karvoja ja näppylöitä
Perinteisillä mittareilla The Real Estate nimittäin todellakin on epäimarteleva. Se tunkee kankaalle päähenkilöidensä häpykarvat ja nuhjuiset näppylät. Näyttelijät ovat Ekstrandia lukuun ottamatta amatöörejä, mikä joissain elokuvissa tekee dialogista todentuntuista, mutta tässä ainoastaan luonnotonta.
Rytmi tökkii, keskustelut alkavat ja päättyvät kesken tai kuolevat aivastuksiin ja yskänpuuskiin. Taustalla soi tinnitusta muistuttava piinaava viilto.
Hahmoilla on väkivaltaisia impulsseja, jotka ovat kerryttäneet kasvoihin surua ja silmäpusseja, ja niitä kamera haistelee ja nuolee ja koskettelee.
Klaustrofobiset lähikuvat käyvät päälle: kamera on jatkuvasti iholla, ja kun se viimein ottaa etäisyyttä ja näyttää laajemman kuvan, sitä vain toivoo pääsevänsä pikaisesti takaisin kasvoryppyjen suojaan. Suurempi kuva kun on vieläkin häiritsevämpi.
Paskalla valeltu
Kun Nojetin auto valellaan paskalla, häntä kohtaan ei tunne sääliä. Hän on helvetillinen perijä, joka haluaa tehdä hyvät rahat kuolleen isänsä kerrostalokiinteistöllä. Hän on Three Billboardsin (R&A 2017) Mildred Hayesin ikäinen väkivaltainen hahmo pidemmälle vietynä ja täysin riisuttuna – sekä vaatteista että amerikansympaattisista piirteistä ja “ymmärrettävästä” motiivista.
Kaikki muutkin henkilöt ovat perseestä. He mutisevat ja dokaavat ja toistavat laiskasti arkirutiinejaan, joita karmeaan ratkaisuun päätyvä Nojet on saapunut pahasti sekoittamaan. Taukoja tai helpotusta ei ole tarjolla. Kammottava kliimaksi kyllä tulee, ja sinne vuokralaisiaan vihaava Nojet katsojansa myös jättää.
Muun muassa Lars von Trierin Idiootteihin(1988) ja Ulrich Seidlin fiktioelokuviin verrattu The Real Estate ei ole helppo katsoa, mutta se herättää kysymyksiä siitä, mitä me lopulta elokuvissa haluamme nähdä. Valaistuksella, kuvauksella ja käsikirjoituksella rakentamallaan “rumuudella” se muistuttaa, että tietynlainen kauneus, josta olemme elokuvissa tottuneet nauttimaan, on sekin täysin rakennettua.
Haluamme yleensä nähdä valkokankaalla itsemme – tai paremman(näköisen) version itsestämme. Haluamme samastua, eläytyä ja ymmärtää. Nojetin ja kumppaneiden kaltaisina me emme itseämme halua kohdata, vaikka sellaisiakin me olemme, epämiellyttäviä ja pihalla.
The Real Estate R&A:ssa
28.9. klo 20:45 Kino Engel 2
