R&A-blogin ohjaajavieras Hannaleena Hauru valitsi tärpin keskiviikkona alkavan R&A SHORTS –lyhytelokuvatapahtuman ohjelmistosta. 190 lyhytelokuvan joukosta löytyi teos, joka kyseenalaistaa elokuvien ihmiskeskeisyyden. R&A Shorts 20.-24. syyskuuta Rakkautta & Anarkiaa -teattereissa.

Eija-Liisa on nextillä levelillä
Tutkimuksia draaman ekologiasta (ohj. Eija-Liisa Ahtila)

Kun aloin kymmenisen vuotta sitten aktiivisesti käydä kansainvälisillä elokuvafestivaaleilla ja tutustuin alan tekijöihin ulkomailla, vastaan tuli toistuvasti kaksi nimeä:

“Ai, oot Suomesta, teillä on siellä Aki Kaurismäki ja Eija-Liisa Ahtila.”

Silloin, pari lyhytelokuvaa ohjanneena opiskelijana Kaurismäki oli tuttu, mutta Ahtilan nimi ei sanonut minulle mitään.

Reagoin kuitenkin: “Yees, Aki and Eija-Liisa, yees.”

Kuka ihmeen Eija-Liisa?

Harmillisesti en ole ainoa kotimainen tekijä, jolle Ahtila ei ole ollut tuttu nimi. Olen ollut tiivisti lyhytelokuvakentän kanssa tekemisissä, ja Eija-Liisa Ahtilan tuntuvat tuntevan lähinnä ne, joilla on kuvataidetaustaa tai intressejä mediataidetta kohtaan.

Ahtilan töiden ensisijainen esitysmuoto on installaatio, joten jos on pidättäytynyt vain leffasaleissa on ollut helppoa missata Ahtila. Nytkin R&A:ssa nähtävä TUTKIMUKSIA DRAAMAN EKOLOGIASTA on installaation pohjalta tehty leffaversio.

Mutta miksi Eija-Liisa Ahtilan töihin pitäisi tutustua? Ehkä jo pelkästään siksi, että Ahtilan ajattelu on hyvin paljon pidemmällä kuin suurimmassa osassa kotimaisia lyhytelokuvia.

Siinä missä kotimaisella elokuvakentällä käydään vaikkapa junnaavaa keskustelua päähenkilöistä, ja siitä, miten paljon elokuvissa kerrotaan miesten ja miten paljon naisten tarinoita, Ahtila kyseenalaistaa ylipäätään ihmiskeskeisyyden elokuvassa.

Mikä ihmeen ihminen?

Tutkimuksia draaman ekologiasta on 26-minuuttinen luontodokumentti ja elokuvaluento, jonka lähtökohtana on ihmiskeskeisyys. Teoksen tavoitteena on löytää vaihtoehtoisia esittämisen tapoja: mitä jos ihmisen kuvaaminen tai ihmisen näkökulma tai ihmisenä oleminen ei olisikaan elokuviemme aiheena.

Elokuvan kertojana on näyttelijä Kati Outinen, joka kuljettaa meidät selkeästi läpi erilaisten vaihtoehtoisten ihmiskeskeisyyttä purkavien harjotteiden.

Olen tän vuoden R&A-ohjelmistotärppeinä vinkannut tätä ennen kaksi hienoa ihmisyydelle kunniaa tekevää elokuvaa, Samira Elagozin Craigslist Allstarsin ja Mohamed Diabin Clashin. Ehkä siksikin on hyvä hetki katsoa toisin.

Tämä R&A-tärppi on katsojalle, joka on kiinnostunut elokuvasta välineenä ja vallitsevan maailmankuvamme kyseenalaistamisesta. Visuaalista ilotulitusta ei ole luvassa.

Paitsi tietysti (koska joku mun kaveri kuittailee tästä kuitenkin) niin kyllä, visuaaliseksi plussaksi voidaan laskea elokuvassa esiintyvä iso valkoinen koira. Tykkään tosi paljon isoista valkoisista koirista ja katson iltaisin YouTube-videoita, joissa niitä on.

Toisia tiloja

Mutta takaisin vakavaan pohdintaan. Eija-Liisa Ahtila ei toki ole ainoa tekijä, joka on nextillä levelillä. Heti kun astutaan elokuvakentän ulkopuolelle, ihmiskeskeisyyden kyseenalaistaminen on tuttua kauraa – vaikkapa tanssissa ja kuvataiteessa.

Elokuvalle ja teatterille ihmismuodon hylkääminen on ollut poikkeuksellisempaa. Mutta Ahtilan Tutkimuksia draaman ekologiasta -elokuvan näkeminen toi välittömästi mieleen helsinkiläisen Toisissa tiloissa -esitystaidekollektiivin.

Vuonna 2004 perustetun ryhmän koollekutsuja on taiteellisen tutkimuksen professori ja esitystaiteilija Esa Kirkkopelto. Olen fanittanut Toisissa tiloissa -ryhmän toimintaa sen perustamisesta alkaen.

Ryhmän toimintamuotona on esitysharjoitteet, joiden avulla päästään kosketuksiin ihmisille vieraiden kokemus- ja olomuotojen kanssa. Hyvin samaa, mitä tapahtuu Eija-Liisa Ahtilan elokuvassa.

Toisissa tiloissa -ryhmän uusimmassa produktiossa Avalokiteshvara Superclusters (2017) esiintyjät muun muassa etsivät Arabian jättömaalta löytyneiden esineiden olomuotoja jäljittelemällä niitä omalla kehollaan.

Mikä ihmeen elokuva?

Ahtilan elokuvan harjoitteissa on samaa, esiintyjä esimerkiksi ottaa kameran ja yrittää sillä jäljitellä perhosen näkökulmaa sen lentäessä kedolla.

Voi olla että Tutkimuksia draaman ekologiasta ei ole sinulle jos et ole koskaan kokenut elokuvakerronnan raameja rajoittavaksi. Tai jos olet sitä mieltä, että elokuva on taiteenlajina saavuttanut jo kaiken saavutettavissa olevan.

Vaihtoehtoisesti saatat olla sitä mieltä, että nykyelokuva on hyvin pian umpikujassa, jos emme löydä uusia kerronnan tapoja.

Jos opimme lukemaan ja kirjoittamaan liikkuvaa kuvaa paremmin ja monimuotoisemmin, mitä kaikkea meille vielä avautuukaan?

Tutkimuksia draaman ekologiasta R&A Shortsissa
21.9. klo 18:30 Kotimaista, lyhyesti Kinopalatsi 6