Ohjaaja Hannaleena Haurun tärpit R&A:n ohjelmistosta jatkuvat. Tänään vuorossa on Mohamed Diabin elokuva CLASH. Sisältää myös vinkit Cannesin pääsarjoihin haluaville elokuvantekijöille sekä leipien voiteluun. Haurun aiempi blogiteksti Inhimilliset pervot ja Human Gaze käsitteli elokuvaa CRAIGSLIST ALLSTARS.
Hei, me kumotaan valtaa!
Clash (Eshtebak, ohj. Mohamed Diab)
Vuoden 2011 alussa olin koukussa Al Jazeera -tv-kanavan live-streamiin Kairosta. Tuijotin suttuista oranssinkelmeää öistä näkymää Tahririn aukiosta ja voitelin leipiä iltapalaksi taustaääninäni vallankumouksen huutoja. Arabikevät kolahti, ja kovaa.
Pähkinänkuoressa, mitä sitten tapahtui:
Egyptin 2011 levottomuuksien seurauksena 30 vuotta hallinnut Hosni Mubarak syrjäytettiin. Demokratian valtaannousuun uskoneet (kuten minä) joutuivat kuitenkin pettymään, kun uudet presidentinvaalit voitti vuonna 2012 Muslimiveljeskunnan ehdokas Mohammed Mursi.
Egyptin demokratialiike alkoi vastustaa Mursia protestein ja mielenosoitukset muuttuivat väkivaltaisiksi. Armeija kaappasi vallan kesällä 2013 kolme päivää kestäneiden väkivaltaisuuksien jälkeen.
Clash sijoittuu yhden vuorokauden ajalle näihin päiviin, vuoteen 2013. Elokuvan tapahtumapaikkana on vankienkuljetusvaunu, jonne armeija nappaa säilöön niin vakoojiksi epäillyt toimittajat, kapinoivat Muslimiveljeskunnan jäsenet, armeijan vallan kannattajat kuin myös väärässä paikassa väärään aikaan olleet siviilit.
Mohamed Diabin elokuvassa tilan käyttö ja paikan hengen luominen on ihailtavaa. Olen aina fanittanut elokuvantekijöitä, jotka hallitsevat tämän. Toivon, että osaisin käsitellä jokaista elokuvallista tilaa yhtä tarkasti ja monipuolisesti kuin Clashissa käsitellään. Myös joukkojen ohjaus on elokuvassa loistavaa. Tämä pätee niin kaltereiden läpi nähtäviin armeijan ja protestoijien välisiin yhteenottoihin kaduilla kuin siihen, miten Diab ohjaa elokuvansa henkilöitä ryhminä ahtaan kuljetusvaunun sisällä.
Samoin elokuvan realistinen visuaalinen toteutus tuo valkokankaalle sen, mitä poliittinen elokuva parhaimmillaan on: se esittelee yhteiskunnallisen konfliktin käytännön läpi. Vastakkainasettelujen sisällä on vastakkainasetteluja ja poliittisten aatteiden takana oikeita ihmisiä: toisilla meistä on kusihätä, toiset tajuavat, että kuumassa on hyvä vuorotella sitä, kuka saa seistä ikkunan luona.
Vaikka kaikki on hyvin monisyistä ja monimutkaista, Clash pitää meidät otteessaan. Kun aihe, rajaus ja tyyli ovat kohdallaan, ei edes jaksa nillittää käsikirjoituksen muutamista kankeuksista. Meidän ei myöskään tarvitse tuntea etukäteen Egyptin poliittista historiaa tai egyptiläistä yhteiskuntaa, elokuva tulee iholle ilman taustatietojakin.
Diabin elokuvaa on ylistetty siitä, että se pysyy puolueettomana eikä tee kannanottoja puoleen tai toiseen. Tämä on pötypuhetta. Clash on hyvin vankasti yhden asian kannalla: ihmisyyden.
Olen itse se katsoja, joka juuri hetki sitten nautti suunnattomasti elokuva-arkistolla John Woon Hard Boiled -toimintafanfaarin näkemisestä. Elokuvat ovat ihanaa viihdettä, ja rakastan sitä, että aivot saa jättää narikkaan ilman narikkamaksua. Eikä niinä hetkinä kelailla aktiivisesti ihmisyyden merkitystä.
Mutta, vaikka nautinkin loppumattomasti siitä, että näen valkokankaalla coolia pyssyräiskintää ja räjähdyksiä, olen ammatiltani elokuvantekijä pohjimmiltaan humanistisista syistä. Jäin alkujaan koukkuun eurooppalaiseen elokuvaan tai tarkemmin nuoreen eurooppalaiseen elokuvaan, NISI MASA -elokuvajärjestöön, yhteiskunnallisista syistä.
Elokuva mahdollistaa sen, että voin ymmärtää muita oikeastaan minkä tahansa rajan yli. Tämä pätee niin tekijyyteen kuin katsojana olemiseen. Elokuva on loistava propaganda-väline humanismille. Clash on tästä erinomainen esimerkki.
PS. Loppukaneettina seuraa kuuma vinkki kaikille Cannesin pääsarjoihin halajaville elokuvantekijöille. Pärjäät tosi hyvin, kun teet seurantadokumentin näköisen fiktiivisen elokuvan. Cannesin Un Certain Regard -sarjan avajaiselokuvana nähty The Clash (Hei, me kumotaan valtaa!) ei suinkaan ole ainoa, jonka dokumenttimaista jälkeä ylistetään. Samaan sarjaan kuuluvat Juho Kuosmasen Hymyilevä mies (Hei, me nyrkkeillään!), tai László Nemesin Son of Saul (Hei, me keskitysleireillään!). Dokumentaarisen näköinen fiktio on hottia. Niin ja tietenkin, jos haluat pärjätä Cannesissa, ole humanisti, mutta älä unohda miehisyyttä!
PPS. Tärppi leipien voiteluun, Pirkan paprika-cashew-pesto. Todella hyvää. Vegaaninen, sopii leivänpäälliseksi myös vallankumousten ulkopuolella.
