Kun elokuva lainaa nimensä Alain Resnaisin unohtumattomalta klassikolta Hiroshima, mon amour siltä on lupa odottaa paljon.

Ihan ensimmäinen minuutti saksalaisen Doris Dörrien elokuvassa FUKUSHIMA, MON AMOUR vähän säikäyttää. Naisen suu latelee lähikuvassa syvähenkisiä aatoksia elämästä. Pelästyn. Ei kai tästä vaan ole tulossa post-godardilaista eksistentialistista viritelmää? Se ei yhtään istuisi tähän hetkeen, joka kaipaa tekoja, vastuuta ja empatiaa eikä älykköjen horinaa.

Ei tule horinoita. Tulee uljaasti vaativan nimensä kantava, tyylikäs mutta koskettava ja syvästi inhimillinen kertomus Fukushiman saasterannalle omaa pahaa oloaan lievittämään matkustavasta saksalaisneidosta, jolle katastrofin koulima japanilaistäti näyttää mistä kana kusee. Saa ihmissuhdeangstiaan poteva nuorempi nainen haistaa, maistaa ja kokea miltä tuntuu, kun kaikki on mennyt. Mutta oppii tätikin jotain: ottamaan uudestaan elämän syrjästä kiinni.

Doris Dörrien nimi on tuttu viime vuosisadalta. En edes muista minkä hänen elokuvansa näin – liekö ollut Miehet (1985). Menneitä ei kannatakaan muistella. Fukushima, mon amourissa ei ole mitään jälkiä joskus vähän kömpelöistä saksalaisista kasarileffoista. Voi siis huoletta antautua sen julmien ja lopullisten kuvien maailmaan, yllättävän lohdullisen ja hyvin visuaalisen tarinan vietäväksi.

Jaana Semeri