Tämähän on kuin Rion olympialaisia katselisi: ikivanhat ukot roikkuvat väkisin vallassa ja rugbya pelataan. Kolme erilaista elokuvaa kuvaa samaa tilannetta: vanhan isän raivoisaa takertumista perheyhteyteen ja sen tuhoisia seurauksia.

Ranskalaisen Sacha Wolffin MERCENARY kertoo Tyynenmeren pikkusaaren rugbylupauksesta, jonka kykyjenetsijä houkuttelee Ranskaan, pojan hurjaluonteisen isän tahdon vastaisesti. Poika päätyy pikkukaupungin divarijoukkueeseen ja elo on aika ankeaa. Koti-ikävä alkaa painaa ja edessä on arvattava kohtaaminen isän kanssa.

Yksinkertaisuudestaan huolimatta Mercenary ei tunnu kuluneelta vaan on raikas kuin merituuli. Vaikka ranskalainen divarirugby ei muistutakaan juuri olympiakullan voittaneen Fidzin loistokasta peliä.

Vähän napakampaa möyrimistä mullassa nähdään argentiinalaisen Pablo Traperon elokuvassa EL CLAN. Se kertoo outoa tositarinaa sarjamurhaajaksi äityvästä paikallisen juntan tiedustelu-upseerista, joka huijaa perheensäkin väkivaltafantasioitaan toteuttamaan. Hänen poikansa on menestyvä rygbynpelaaja, jota odottaa ura Uudessa-Seelannissa, mutta kylmäävän manipulatiivinen isä juonii pojan jäämään.

Barak ja Tomer Heymannin dokumentti WHO’S GONNA LOVE ME NOW? pohjautuu samaan ikuiseen isän ja pojan konfliktiin. Israelilaislähtöinen Saar on HIV-positiivinen homo, joka on asunut parikymmentä vuotta Lontoossa. Saarin tultua ulos kaapista, uskonnollisesti vanhakantainen ja militantti isä ei moista kauaa katsellut. Vihassa lähtö on kuitenkin alkanut painaa Saaria ja hän tekee kipeää matkaa kohti hänet hylännyttä perhettä.

Aika ajoin kliseisen tuntuinen elokuva on suunnattoman vahva kuvatessaan tuhlaajapojan kohtaamisia, erityisesti äidin ja isän kanssa. Harvoin koskettuu niin kovin aikuisen lapsen ja vanhempien surusta pieleen menneen elämän äärellä.

Saar ei muuten pelaa rugbya, vaikka Englannissa asuukin. Hän laulaa Lontoon gay-kuorossa.

Jaana Semeri

Mercenary ohjaaja Sacha Wolff ja Who’s Gonna Love Me Now? ohjaaja Tomer Heymann vierailevat festivaalilla.