Täydellinen.

Kyllä. Hämmästyneenä totean lopputekstien aikana, itkua pidätellessäni, että Terence Daviesin A QUIET PASSION, joka kertoo amerikkalaisesta runoilijasta, Emily Dickinsonista, on täydellinen elokuva.

Siinä ei ole yhtään turhaa sekuntia, kuvaa, katsetta, sanaa, asiaa. Se näytellään kuin elettäisi katsojan kanssa samassa hetkessä, juuri tuossa, eloisasti ja suruisasti. Ja se on kuvattu kuin parhaimmat laatukuvamestarit olisivat olleet asialla. Kamera seuraa kohteitaan arvokkaasti mutta uteliaana ja maalaa häikäiseviä visioita Emilyn kodin huoneista ja ihmisten tunnetiloista niissä.

Haluaisin kertoa yhdestä 360:n asteen kamera-ajosta, lähes sanattomasta, jonka aikana saamme tietää millainen Emilyn äiti on. Haluaisin, mutta en osaa. Se on koettava. Ja se, miten perheen valokuvaussessiolla siirrytään parikymmentä vuotta eteenpäin tarinassa, jälleen sanoitta. Sekin on nähtävä. Ja kuultava Emilyn säkeitä.

Emily Dickinson (1830–1896) oli nainen, jonka mielestä nainen on yhtä hyvä siinä missä mieskin, esimerkiksi kirjoittavana henkilönä. Aikakausi ei ollut ihan samaa mieltä: ensimmäinen kokoelma hänen runojaan julkaistiin postuumisti. Elokuvassa niitä kuullaan ja ne ovat kuin pistoja sydämeen ja järkeen: teräviä, tarkkoja, viisaita.

Ja kuitenkin tämä nainen eli kotipaikkakunnallaan, lapsuudenkodissaan päällisin puolin kituliaan elämän – kuolikin varhain kivuliaaseen munuaistautiin. Millainen se elämä sitten oli? Näin hän vastaa elokuvassa veljensä vaimolle, vapaasti suomennettuna, kun tämä ihaillen puhuu Emilyn runoilijuudesta:

”Sinulla on elämä, minulla on rutiini. Se on jumalan myönnytys ihmisille, joilla ei ole toivoa. Sellaisille meistä, jotka elävät vähäistä elämää ja joille ei ole suotu tietyntyyppistä rakkautta.”

”Mutta sinä olet niin tarkkakin!” ihastelee käly. ”Tarkkuus ei voi korvata onnea,” vastaa Emily.

Ei lisättävää.

Jaana Semeri

Terence Daviesilta nähdään festivaalilla myös elokuva SUNSET SONG. Terence Davies pitää festivaalilla masterclass-tilaisuuden.