Blogissa rämmitään pohjalla slovakialaisen nyrkkeilijän kanssa KOZASSA ja ihmetellään MEN & CHICKEN -elokuvan eläimellisiä ihmisiä.

Slovakkiohjaaja Ivan Ostrochovskyn elokuva KOZA on upea, mutta katsojalle vähän problemaattinen, kuten dokudraamat aina. Katsonko minä nyt totta vai tarua?

Koza on hyvän tahdon ele ohjaajaltaan. Ohjaaja on kotoisin samasta kaupungista kuin elokuvan päähenkilö, entinen Slovakian olympianyrkkeilijä, romani Peter Balaz. Ankeissa oloissa sairaseläkkeellä elävän entisen mestarin (41 v.) kohtalo liikutti Ostrochovskya ja hän päätti ohjata elokuvan, jonka avulla auttaisi Balazin eloa raiteilleen.

Koza on siis fiktiota ja sellaisena koskettava ja kaunis. Yhteiskunnan hyödykeketjun alimmaisena raahustavan, romua keräilevän, surkeassa kunnossa olevan miehen epätoivoinen yritys ansaita rahaa nousemalla vielä kerran kehään ei ole mikään romantisoitu Rocky. Koza saa jopa Darren Aronofskyn The Wrestlerin näyttämään herttaiselta Hollywoodilta. Mitä se suurieleisyydessään onkin.

Pohjalla rämpimisestä ei nimittäin lähde isoa ääntä. Kukaan ei huomaa eikä välitä. Ja nekin jotka ovat auttavinaan, käyttävät vain hyväksi – kuin eläintä. Tai huoraa.

Martin Kollar on kuvannut henkeäsalpaavasti Kozan epätoivoista taivalta. Valtaisan ajatushypyn ja kontrastin tarjoaa elokuvan ensimetrien arkistopätkä nuoresta viriilistä Balazista Atlantan olympiakehässä. Koskaan aikaisemmin sen maailman täydellinen virtuaalisuus ei ole näyttäytynyt niin selkeästi. Urheilun arki ja meille siitä luotu satumaailma kolahtavat niin, että tyrmäys on varma.

Että ei sen oikeastaan ole väliä, että Koza on fiktiota. Sen perusta ei ole.

LEEA KLEMOLAN SUKUA?

Tanskalaisen Anders Thomas Jensenin MEN & CHICKEN on… tuota…omansa.

Ja siitä kirjoittaminen samanlainen kakku kuin jos tanskalainen kollega laitettaisiin esittelemään Leea Klemolan Kokkola-sarjan näytelmiä. Ihan ei taitaisi valmista tulla.

Molemmissa eletään elämää, joka on jossain ihmisen ja eläimen välimaastossa ja molemmissa on kyse perin juurin vakavista asioista, joita käsitellään…omintakeisesti. Röyhkeän rienaavasti ja anteeksi pyytelemättä. Karnevalistisesti. Jopa – hauskaa kyllä – samalla tavoin vieraita muksien Jensenin pihamaalla kuin Klemolan tantereilla.

Mutta siinä missä Klemolan huoli ihmisen välinpitämättömyydestä ympäröivän luonnon ja maailman tilan puolesta naulautuu kirkkaana suomalaisen cortexiin, syineen ja seurauksineen, Jensenin koomisen veljesjoukon köllähtely kotikartanolla ei ihan niin puhtaasti selkiä. Elokuvan loputtua tekeekin mieli kysyä: what happens next?

Pohjimmaisena on toki ihminen, hänen ihmisyytensä ja sen palaset. Ja sillä tavoin.

Mutta muutoin – katsokaa itse. I rest my case.

Jaana Semeri