Ohjaaja J-P Valkeapään tärpit R&A:n ohjelmistosta jatkuvat. Tänään vuorossa on Sebastian Schipperin elokuva VICTORIA. Sarjan ensimmäinen osa elokuvasta EDEN löytyy R&A-blogin aiemmasta postauksesta, josta voit lukea myös Valkeapään omista festivaalikokemuksista.
Saksalainen, Sebastian Schipperin ohjaama VICTORIA on yhden oton kestävä elokuva. Eli elokuvassa ei ole leikkausta kuin alussa siinä kohdassa, josta elokuva alkaa ja lopussa, kun sen lopputekstit alkavat.
Varoitan tässä kohtaa, että tämä blogimerkintä sisältää SPOILEREITA koskien Victorian juonta ja tarinaa. Kokenutta elokuvakatsojaa nämä paljastukset tuskin häiritsevät, sillä hyvin pian elokuvan alettua moni katsojakonkari huomaa, että tämän elokuvan tarina onkin vanha tuttu.
Elokuvahistoria tuntee muitakin yhden oton elokuvia, kuten Alfred Hitchcockin Köyden, Mike Figgisin Timecoden ja Aleksander Sokurovin Russian Arkin. Osa näistä on sitä lainausmerkeissä, millä tarkoitan, että elokuva on rakennettu useammasta kuvasta, mutta erilaisia elokuvakerronnallisia tai -teknisiä keinoja käyttämällä on saatu aikaan vaikutelma yhdestä kameraotosta.
Leikkauskohtia on hämärrytetty käyttämällä esimerkiksi erikoistehosteita (Birdman) tai pimittämällä leikkaushetket kohtaan, jossa kuva menee hetkellisesti pimeän peittoon esimerkiksi näyttelijän selän taakse (Köysi).
Pitkät kameraotot ovat joissakin elokuvissa sisällöllisistä, tyylillisistä tai kerronnallisista syistä: niissä esitellään kerralla keskeiset henkilöhahmot (Boogie Nights), kuvataan päähenkilön pysäyttämätöntä vaikutusvaltaa yhteisössä (Mafiaveljet) (sekä elokuvallinen vastine suurieleiselle hurmaukselle) tai sitten elokuvantekijän koko elokuvakieli perustuu pitkälle kuvalle (Bela Tarr). Useimmiten pitkä otto on kuitenkin ikään kuin todiste elokuvantekijän virtuositeetista: “Kato äiti! Ilman käsiä!”
Mainittakoon, että katsoin Victorian kotona videotykiltä heikkolaatuiselta DVD-screeneriltä, jossa äänimiksaus oli tehty huomattavan isolla dynamiikalla. Veikkaan, että elokuvateatterissa tämän elokuva ääni ja kuva voivat yltyä huumaaviin mittoihin.
Koko elokuvan kestävä katkeamaton pitkä otto osoittaa, miksi juuri leikkaus on elokuvan tärkein kerronnallinen keino. Schipperin elokuvassa on kohtia, joissa kameraa liikuttelemalla mennään näkökulmakerrontaa muistuttaviin hetkiin. Sellaisia hetkiä, joissa katsoja näkee tapahtumat yhden henkilön kautta. Mutta koska elokuvassa ei ole leikkausta, ei hetkiin tule sen aikaansaamaa subjektiivisuutta.
Nyt todistamme hetkeä ulkopuolelta. Emme jaa yhteistä kokemusta elokuvan näkökulmahenkilön kanssa. Emme siirry ajatukseen, vaan pysymme tiukasti ajassa ja paikassa.
Se on vahingollista elokuvalle, joka kertoo rakkaudesta. Tai ainakaan se ei pysty välittämään katsojalle ihastumisen tai rakastumisen hetkeä yhtä kirkkaasti ja voimakkaasti kuin leikkaamalla ja näkökulmakuvaa käyttämällä sen tekisi.
Elokuvan pitkä kaksi ja puolituntinen kameraotto ei hengi varsinaista virtuositeettia. Oton onnistumista on helpotettu muutamilla kätevillä, joskaan ei kokonaisuuden kannalta epätyydyttävillä tai häiritsevillä keinoilla. Nämä rimanlaskut ovat käsivaraoperointi, jossa kameran heilumiset ja töksyt ovat osa tyyliä samoin kuin vierasta kieltä puhuvat humalaiset ihmiset, jolloin replikoinnissa saa takellella ja outoja taukoja ja sekoilua saa sattua ihan luonnostaan.
Näistä, ja pienistä kauneusvirheistä huolimatta elokuva on kiinnostava ja ajatuksia herättävä. Mikä tärkeintä, sen sisältö puoltaa poikkeuksellista muotoa. Elokuva on kuin pikakelaus erään rakkauden elämänmittaisesta tarinasta, joka alkaa ensikohtaamisesta ja päättyy kuoleman aiheuttamaan eroon. Kahden ja puolen tunnin reaaliaikaisessa elokuvassa parilla on hetken jopa yhteinen lapsi.
Victoria R&A:ssa
18.9. klo 21:00 Orion
20.9. klo 18:15 Bio Rex
23.9. klo 16:00 Orion
