Elokuvaohjaaja J-P Valkeapää katsoi etukäteen festivaaliohjelmiston elokuvia ja kirjoittaa niistä R&A-blogiin. Sarjan ensimmäisessä osassa Valkeapää kertoo suhteesttaan R&A:han sekä sukeltaa Pariisin ’90-luvun dj-skeneen ja Mia Hansen-Løven elokuvaan EDEN.

Rakkautta & Anarkiaa -festivaalilla on minulle erityinen paikka sydämessä. Tämän elokuvafestivaalin lippujonossa otin ensiaskeleeni teini-iän leffahulluuteen. Huolella ja tarkalla maulla kuratoitu esityssarja on taannut aina sen, että elokuvia voi valita katsottavaksi vaikka sokkona. Kaikesta ei tarvitse pitää, mutta harvempi näistä syyskuun lopulla tarjottavista elokuvista tulee jättämään katsojansa kylmäksi.

Jokavuotisella festivaalilla on tärkeä tilaus tällä hetkellä, kun elokuvatarjonnan kirjo on kaventunut Helsingin elokuvateattereissa vaatimattomaksi ja Suomeen tuodusta eurooppalaisesta elokuvastakin suurin osa on yhdentekevää, postikorttimaisemiin sijoittuvaa draamahömppää.

Yhdentoista vuorokauden aikana Rakkautta & Anarkiaassa on mahdollisuus nähdä erinomainen osuus koko maailman kiinnostavimmista elokuvista viimeisen vuoden ajalta sekä aistia sähköistävää innostusta, joka elokuvanäytösten yleisöstä kumpuaa. Kunpa festivaali saataisiin jatkossa ympärivuotiseksi.

Mia Hansen-Løve: EDEN

Näin Mia Hansen-Løven toisen elokuvan Le père de mes enfants’n joitakin vuosia sitten. Elokuva oli todellisuuspohjainen, se kertoi arvostetun ranskalaisen elokuvatuottaja Hubert Balsanin itsemurhasta, mikä järkytti aikanaan syvästi eurooppalaista elokuva-alaa. Olin hyvin vaikuttunut ohjaaja-käsikirjoittajan  kyvystä kevein vedoin kertoa todentuntuisesti ja kouraisevasti ihmiselämän hauraudesta.

Myös Hansen-Løven uusimmalla ja neljännellä elokuvalla EDEN on esikuvansa todellisuudessa. Se kertoo runsaan kymmenen vuoden tarinan, jonka päähenkilönä on garage-musiikkia tanssiklubeissa soittava dj Paul. Sivuhenkilöinä ja rinnakkaisena tarinana vilahtaa Daft Punk -kaksikko Guy-Man ja Thomas. Siinä missä Daft Punkin tarina on menestystarina, on Paulin se tavallinen, jossa haaveiden valtaama todellisuus osoittautuu ajan myötä vain hälveneväksi sumuksi.

Eden etenee lyhykäisissä katkelmissa, arkipäiväisissä kohtaamisissa kaupungilla, klubeissa, sängyssä. Tämä kerrontatapa ja aikajänne toi mieleeni Maurice Pialat’n elokuvan Minä en rakasta sinua (1972), jossa yhtäläisesti tapahtumat ynnäytyvät yhteen kuin tiivis todistusaineiston kulku, joka lopussa osoittaa päähenkilönsä syyllisyyden omaan elämäänsä. Paulin matkan pää elokuvan lopussa ei tosin ole niin lohduton kuin Pialat’n elokuvan itsekkään miesvauvan.

Hansen-Løve kuvaa elokuvassaan siirtymän lapsuudesta aikuisuuteen. Matka on musertava, mutta ei vältettävissä elävänä.

J-P Valkeapää

Eden R&A:ssa
22.9. klo 21:00 Maxim 1