Joskus dokumentin aihe, kohde ja sen tekijä ovat kuin samasta puusta veistetyt. Brasilialaisen Sebastião Salgadon majesteettiset valokuvat ja saksalaisen Wim Wendersin pohdiskeleva elokuvallisuus ovat kuin luodut toisilleen. Tulos on sen mukainen: melkoisen järisyttävä.

Wendersin ja Salgadon pojan, Juliano Ribeiro Salgadon ohjaama dokumentti THE SALT OF THE EARTH on työn ja hyvän elämän monumentti. Pelkästään dokumentin uljas visuaalinen ilme tai Salgadon uskomattomat kuvat tai Salgado itse, mestarikertoja. Ne jo riittäisivät.

Mutta tässä on kyse enemmästä. Tässä on kyse taitelijan elämänkatsomuksen ja moraalin visualisoinnista. Ihmisen ja hänen vaimonsa elämänmittaisen työn visualisoinnista.

Helsingissä The Salt of the Earth nähdään sopivasti Tukholman Fotografiskassa juuri esillä olleen Sebastião Salgadon huikean Genesis-näyttelyn jälkeen. Jos näit näyttelyn, dokumentti on ihan välttämättömyys. Ja muutenkin.

28.9. klo 16.00 Orion

Luokan vihollinen
Metkaa, kun joskus ei yhtään tule ajatelleeksi mitä kieltä elokuvassa puhutaan. Joskus se taas on ihan hirveän oleellista. Luulisi, että kouluun sijoittuva teinitarina tarvitsisi tutun kielen. Tuttuja viitteitä, termejä, kuvia.

Mutta ei tarvitse. Universaalit merkit riittävät. Tai puhutaan slovenialaisen Rok Bicekin elokuvassa CLASS ENEMY tietenkin saksan kieltä, saksantunnilla kun tapahtumat alkavat ja kärjistyvät.

Rankka ehti joskus kulua terminä aivan pilalle. Kaivan sen kuitenkin naftaliinista tässä yhteydessä, symbolisen rankan.  Tapa, millä kerrotaan kuinka luokan uusi saksanopettaja saa niskaansa teinijoukon pahan olon, on rankka.

Natsikortit heiluvat ja lynkkausmentaliteetti saa outoja muotoja. Mutta tulos on kirkas ja tapahtumain kulku saatetaan kunnialla loppuun asti. Hieno elokuva.

28.9. klo 21.15 Kino Engel 1

Naapurina murhamiehet
Joshua Oppenheimerin THE LOOK OF SILENCE on jatkoa viimevuotiselle The Act of Killingille. Tässä elokuvassa näkökulma Indonesian vuoden 1965 sotilasvallankaappauksen verilöylyyn on uhrin.

Nuori optikko kiertää kotikylässään tekemässä näöntarkastuksia ja jututtamassa vanhuksia. Suurin osa näistä on ollut murhaamassa kommunisteiksi väitettyjä toisinajattelijoita vuonna 1965. Yksi erityisen julmasti murhatuista oli optikon veli. Siinä sitä sitten istutaan silmäkkäin, murhaajat ja uhri.

Dokumenttielokuva on harvoin näin järkyttävä. Tyyni ja rauhallinen mutta järkyttävä. Murhaajat vaikenevat tai raivoavat, uhrit hiutuvat suruunsa. Katsomossa nieleskellään tyhjää. Vain päähenkilö on urhea ja tyyni. Miten hän pystyy, mietin.

28.9. klo 14 Kino Engel 2

Kaksoset sodassa

Unkarilais-saksalainen Janos Szaszn THE NOTEBOOK on hämmentävä, oikeastaan ärsyttävä elokuva.

Tarina kertoo kaksoispojista, jotka äiti vie sotaa pakoon tuntemattoman isoäidin luo. Elämä maalla on shokki kaupunkilaisnassikoille.  Köyhä, tympeä isoäiti lyö, haukkuu ja pitää nälässä.  Juuri muita pojat eivät kuukausiin tapaakaan – läheisen keskitysleirin vuoksi naapurissa asustavaa outoa saksalaisupseeria lukuun ottamatta.

Pojat oppivat siis sodan tavoille. He opiskelevat sietämään tuskaa ja näkemään nälkää. He opettelevat tekemään julmuuksia, sillä empatiaa tai huumoria ei poikien elämässä ole, vain tappamista ja kuolemaa.

Lopulta toinen pojista lähtee rajan yli (Itävaltaan?) ja ottaa mukaansa isoäidin luona vietetystä ajasta kertovan päiväkirjan. Hmm. Mitä tällä halutaan sanoa minulle? Että näin syntyvät Michael Haneken  Valkoisen nauhan kaltaiset ihmisentaimet?

28.9. klo 18.30 Orion

Festivaalin kasvutarina
Joka vuosi yksi juttu ällistyttää minua suuresti. Se miten hyvin R&A summaa kuluvan vuoden tarjonnan aloituselokuvaan ja lopetuselokuvaan. Niissä kiteytyvät festarin ikuiset teemat: nuoruus, rohkeus, rakkaus ja toisaalta yhteiskunnan/perheen/ajan armottomuus.

Tämänkertainen lopetuselokuva Richard Linkalaterin BOYHOOD on jotenkin suorastaan eeppinen suhteessa R&A:han. Se on kuin summaus koko R&A:n ja sen vetäjien historiasta. No, ehkä vähän liioitellen.

Poika kasvaa isoksi, aika kuluu, poika muuttuu. Sitähän se on, elokuvan historia niin paljon. Tarinoita mieheksi tulemisesta, miehenä olemisesta ja sen haasteista. Onneksi nykyään myös naisen, ihmisen.

En pidä lopuista ja sulkemisajoista. Siksi ajattelen alkua eli ensi vuotta. Mikähän silloin aloittaa juhlan?

 Jaana Semeri