Kun Mahdi Fleifelin tanskalaiset koulukaverit lähtivät kesälomalla Legolandiin tai Tanskan maaseudulle mummolaan, matkusti Mahdi isoisänsä luo palestiinalaiselle pakolaisleirille. Mahdi syntyi Dubaissa, mutta siirtyi vanhempiensa kanssa lapsena Libanoniin Ain El-Helwehin pakolaisleirille, jossa pienellä maapläntillä asuu yli 70 000 palestiinalaista. Heistä vanhimmat, Mahdin isoisän sukupolvi on asuttanut paikkaa vuoden 1948 Israelin valtion perustamisesta lähtien. Nykyisen Israelin alueelta pakoon lähti 700 000 ihmistä, joista osa asuu Länsirannalla ja Gazassa, osa ympäri maailmaa mukaan lukien Suomi, ja 1,5 miljoonaa 58:ssa eri pakolaisleirissä Libanonissa, Jordaniassa, Syyriassa, Länsirannalla ja Gazassa. Leirit ovat pitkälti UNRWA:n avun varassa.

Mahdi  Fleifelin dokumenttielokuva A WORLD NOT OURS avaa yhden tällaisen pakolaisleirin arkipäivää. Moni Ain El-Helwehin kaltaisen suljetun gheton omalaatuista dynamiikkaa kuvaava yksityiskohta pätenee viime kesänä jälleen uutisotsikoihin nousseeseen Gazaankin. 64 vuoden aikana on Ain El-Helweh kasvanut ensimmäisten vuosien telttakylästä tiheäksi aidatuksi, ghettomaiseksi kaupunginosaksi, jossa ainoa suunta laajentaa on ylöspäin. Kun perheen nuori polvi menee naimisiin, rakennetaan katolle uusi asunto – ilman mitään lupia luonnollisesti – ja nuoripari muuttaa sinne. Näin on syntynyt kolmea neljää ajallista kerrosta rakennustoa, jonka välissä risteilevät kartoittamattomat kapeat kujat. Mikään Ain El-Helwehissä ei ole hallinnollisesti Libanonin alla, vaan siellä rehottaa oma sisäinen epävirallinen taloutensa ja järjestyksensä. Ohjaajan isosetä Said tapaa pitää urheiluvälineliikettä, minne porukat kerääntyvät aina jalkapallon MM-kisojen aikaan kannustamaan suosikkijoukkueitaan. Kun kellään ei omaa maata ole, jakautuu leiri MM-kisojen aikaan Italian, Saksan, Brasilian ja muiden futismaiden kannatusjoukkoihin, suoden kullekin kannatussakille kuukauden mittaisen illuusion ”meidän maasta”. Leirissä syntyneen toisen tai kolmannen polven uramahdollisuudet eivät laajat ole ja leirin ulkopuolelta voi saada hanttihommia, mutta edelleen 30 ammattia on suljettu palestiinalaisilta. Elokuvan keskushahmoksi nouseva ohjaajan ystävä Abu Iyad ja hänen kaltaisensa nuoret miehet saavatkin pientä palkkaa leirin turva- ja järjestäjänvalvontahommista Fatahilta, pääasiassa kuljeksien ympäri kapeita kujia ase olalla.

Leirissä on väkivalta aina lähellä. Aseita löytyy joka tiskin alta, lapset leikkivät sotaa ja Israelin raketti-iskut leiriin ovat jokaisen leiriläisen normaalimuisto. Ohjaajalle itselleen touhu on jo puolivierasta parin vuosikymmenen Euroopassa asumisen jälkeen. Fleifelin perhe sai siirtolaisviisumin Tanskaan Mahdi Fleifelin ollessa alakoululainen. 82-vuotias isoisä kuitenkin kieltäytyy lähtemästä Eurooppaan. Hän kuuluu siihen sukupolveen, jolla on edelleen nykyisen Israelin alueella olevan kotitalon avain hallussaan ja sielussaan toive palestiinalaisten paluusta historialliseen Palestiinaan. Nuoremmat polvet eivät tätä maata ole koskaan nähneet ja useille heistä pakolaisleiri on ainoa maailma minkä he tuntevat. Abussa kiteytyy nuoren polven illuusiottomuus: elämällä ei ole paljoa tarjottavaa näille polville ja Palestiinan vapaus tuntuu yhä etäämmäksi pakenevalta unelmalta. Ohjaaja itse on etuoikeutettu: hän voi lähteä milloin haluaa.

Dokumentin rikkaus ei ole vain siinä, että se vie kameran sisälle paikkaan, jota emme muuten pääsisi näkemään. Kuvamateriaali sisältää ohjaajan isän kotivideokuvaa vuosikymmenien varrelta. Populaarikulttuuriset viitteet keventävät historiakatsausta ja jokaisesta päähenkilöstä, mukaan luettuna ohjaaja itse, löydetään huvittavat piirteet. Abun japanilaisesta Ultraman-paidastakin revitään mustaa huumoria. Dokumentti inhimillistää muutaman yksilön kautta uutisten massan ja esittelee isoisän, Saidin, Abun ja ohjaajan itsensä kautta muutaman tavan olla palestiinalainen.

Eija Niskanen

Vinkki: Lähi-Idän tilanteesta kiinnostuneen kannattaa katsoa myös jo Docventuresissakin puitu Syyrian sisällissotaan sijoittuva Talal Derkin palkittu dokumenttielokuva RETURN TO HOMS, missä hyvinkin Abun kaltaiset nuoret miehet joutuvat historian ja taistelujen vietäviksi ja uupuvat lopulta. Yhteistä molemmille elokuville on myös se, miten osittain ulkoapäin, osittain sisältäpäin tilannetta tarkasteleva dokumentintekijä nousee kameran silmänä dokumentin yhdeksi henkilöhahmoksi. Ja molemmissa dokumenteissa nousee jalkapallo esille yhtenä identiteettiä luotaavana välineenä.

A World Not Ours R&A:ssa
22.9. klo 18.45 Kino Engel 1
25.9. klo 12.00 Kinopalatsi 7

Return to Homs R&A:ssa
21.9. klo 18.30 Kinopalatsi 8
22.9. klo 16.00 Kinopalatsi 7