R&A:n blogissa vieraillut ohjaaja Saara Cantell antaa tässä postauksessa viimeiset R&A-tärppinsä: Jimmy’s Hall ja Timbuktu. Timbuktu on kaikista Cantellin ennakkoon katsomista R&A-elokuvista se, josta hänelle jää vahvimmin tietyt kohtaukset ja kuvat mieleen – mahdollisesti pysyvästi.
Johtuen ehkä omista kokemuksista (mm. 1940-luvulle sijoittuvan) epookkielokuvan ohjaajana, huomaan katsojana jäykistyväni aina hieman tarkkailuasentoon, kun elokuvassa liikutaan menneessä ajassa. Epookin esittämisen konventiot ja kliseet ovat niin vahvat, aina värimaailmaa myöten – ja valitettavan usein miljöön tai budjetin rajoitteet tuovat jäykkyyttä myös näyttelijäilmaisuun.
Toinen lajityyppi, jonka koen usein hankalaksi on elämänkertaelokuva. Historiallisiin tositapahtumiin pohjaavasta draamasta tulee helposti luettelomaista, kun valkokankaalle yritetään mahduttaa jokainen käänne. Elämä kun on väistämättä polveilevaa ja väliin paikoillaan junnaavaakin, mutta elokuva taas parhaimmillaan silloin kun onnistuu keskittymään hetkiin.
Olin siis lähtökohtaisesti vähän varpaisillani katsoessani Ken Loachin 1930-luvun Irlantiin sijoittuvaa, James Graltonin elämään perustuvaa JIMMY’S HALL -elokuvaa. Mutta JIMMY’S HALL onnistui tempaamaan minut yli ennakko-asenteideni, jännittämään ja liikuttamaan päähenkilön ja muiden kyläläisten taistelusta tanssihallinsa, vapauden ja maatyöläisten oikeuksien puolesta kylän pappia ja fasisti-maanomistajia vastaan.
Barry Ward on James Graltonin roolissa, no, yksinkertaisesti aivan ihana. Kohtaamiset menetetyn nuoruudenrakkauden Oonaghin (Simone Kirby) kanssa ovat puhtaassa kaipuussaan pakahduttavia ja tanssi- ja laulujaksot valloittavia.
Jimmyn vanhaa äiti (AIleen Henry) tarjoilee irlantilaisella tyyneydellä teetä niin poikaansa vainoavalle papille kuin tätä pidättämään tuleville poliiseille. Kauttaaltaan hienosti näytellyssä elokuvassa ehdottomasti upeimman roolin tekee kuitenkin Jim Norton ristiriitaisena Isä Sheridanina, jolle “kommunisti”-Jimmyn ja hänen tanssihallinsa tuhoamisesta tulee pakkomielle. (”Meidän on päätettävä, valitsemmeko Kristuksen vai Graltonin” hän julistaa saarnoissaan.)
Kaiken kaikkiaan JIMMY’S HALL on kaunis ja sanomaltaan tärkeä elokuva yhteisöllisyyden voimasta ja taistelusta oikeudenmukaisemman maailman puolesta.
TIMBUKTU
Myös Abderrahmane Sissakon TIMBUKTU on elokuva, joka tarjoaa pääsyn itselle tuntemattomaan maailmaan. Ääri-islamistit ottavat Timbuktun valtaansa, ja asukkaat joutuvat toinen toistaan mielivaltaisempien uusien sääntöjen armoille: niin musiikin kuuntelu kuin jalkapallo on kiellettyä ja kaikkien torikauppiaiden on käytettävä hansikkaita.
Elokuvassa seurataan useamman henkilön kohtaloa, mutta tarinalliseen keskiöön nousevat telttaansa aavikolle naapurien paettua jäänyt paimentolainen Abdelkrim (Ibrahim Ahmed) vaimonsa Satiman (Toulou Kiki) ja tyttärensä Toyan (Layla Walet Mohamed) kanssa. Silti jokainen sivuhenkilö aina tyttärensä pakkonaittamisesta kieltäytyvää äitiä ja ruoskittavaksi päätyvää laulajaa myöten on tarkasti piirretty ja vaikuttava osa tarinaa.
Vähän samoin kuin Ken Loachin irlantilaiskylän katolinen pappi, myös tässäkin elokuvassa ehkä kiinnostavin henkilö on yksi tarinan ristiriitaisista “pahiksista”, Abel Jafrin näyttelemä salaa tupakoiva, auton ajoa harjoitteleva Abdelkrim, joka tekee tikusta (tai huntupakosta) asiaa päästäkseen vierailemaan Satiman luona aina tämän aviomiehen ollessa poissa.
TIMBUKTU on visuaalisesti huikean kaunis, huumorin ja traagiset tapahtumat eleettömän hienosti yhdistävä elokuva. Se on universaali kertomus uskontoa valepukunaan käyttävän fanatismin järjettömyydestä.
Kohtaukset, joissa kylän imaami yrittää keskustella jihadiaan suorittavien kapinallisten kanssa uskosta ja Koraanin tulkinnoista ovat tragikoomisuudessaan riipaisevia. Mielivaltaisen tarkoituksenhakuinen pyhien tekstien tulkinta johtaa hirveyksiin, kuten raiskauksen selittämiseen puhdasoppisena pika-avioliittona. Sharia-lakien myötä vähäpätöiset rikkeet johtavat niin ruoskintaan kuin kuoliaaksi kivittämiseen.
Elokuvan näyttelijätyö on tasaisen hienoa, ja (toisin kuin osassa katsomistani eurooppalaisista elokuvista) kyläläisistä nousevat yhtä lailla kokonaisiksi ja vaikutusvaltaisiksi hahmoiksi niin miehet kuin naiset.
Ennakkoon katsomistani R&A-elokuvista TIMBUKTU on se, josta jää vahvimmin tietyt kohtaukset ja kuvat mieleen – mahdollisesti pysyvästi. Jo elokuvan alkutekstijakson päättävä kuva, jossa ääri-islamisitit ammuskelevat konekivääreillä perinteisiä malilaisia naamioita ja patsaita on lakonisessa metaforisuudessaan pysähdyttävä.
Kuvaaja Sofian El Fani hyödyntää aavikkomaiseman, sen valot ja värit käsittämättömällä taitavuudella. Jokainen hetki elokuvassa on visuaalisesti sekä toimiva että kaunis. Ruoskinta- ja kivityskohtausten ohella mieleenpainuvimmaksi nousee kohtaus, jossa kylän pojat pelaavat jalkapalloa ilman palloa; absurdiudessaan se on kuin tanssia tai unta.
Teksti: Saara Cantell
