R&A:n blogisarja, jossa elokuvaohjaaja Saara Cantell valitsee omia R&A-tärppejään jatkuu kolmannella osallaan, jossa vuorossa on Grand Central ja Zero Motivation. Sarjan aiemmat osat täällä ja täällä.
Rebecca Zlotowskin GRAND CENTRAL jatkaa liikkuvalla kameralla kuvattujen, elämäntuntuisten kohtaamiselokuvien sarjaa. Samalla se on mitä suurimmassa määrin myös elokuva, joka avaa näkymän tuntemattomaan.
Tahar Rahimin esittämä päähenkilö Gary on nuori mies, joka vailla ammattia ja koulutusta joutuu ottamaan työn ydinvoimalan puhdistusryhmässä. Kokeneemman, isähahmoksi tulevan Gillesin johdolla tulokkaat yritetään saada osaksi tiivistä ja toisilleen solidaarista miesporukkaa, joka jakaa rankan työn lisäksi myös vapaa-ajan.
Garyn aloitettua, melkein sattumanvaraisesti, intohimoisen seksisuhteen työkaverinsa naisystävän Karolen kanssa, hengenvaarallisen työn lisäksi kuvioon tulee mukaan kiinnijäämisen uhka.
Tässäkin elokuvassa näyttelijätyö on yhtä nautintoa seurata: ihmiset ovat tosia – välillä sydäntäsärkevästikin heikkouksineen ja hölmöyksineen. Ainoastaan Léa Seydoucx’n (sinänsä uskottavasti näyttelemä) Karole jää minulle katsojana etäiseksi enkä tavoita hänen motiivejaan.
Jään miettimään sitä, kuinka monta kertaa olenkaan nähnyt “kaksi miestä rakastuneina samaan naiseen” -tarinan, ja kuinka käsittämättömän harvoin asetelmaa on valotettu naisen näkökulmasta. Mutta koska GRAND CENTRAL -elokuvassa muuten on niin vahva tunnelma ja tosi viritys, hyväksyn sen, että tällä(kin) kertaa tarina kerrotaan päähenkilömiehen kokemuksen kautta.
Pidän paljon siitä, miten GRAND CENTRAL onnistuu olemaan tasapainossa uskottavan arjen kuvauksen ja isosti latautuneiden elementtien (ydinsäteily, kolmiodraama…) välillä. Ja erityisen paljon pidän siitä, miten latausta ei pureta odotetuimmalla, saati kliseisimmällä tavalla, vaan juoni vetää mukaansa yllätyksellisenä ja sopivasti hämmentäen.
Lisäksi elokuva onnistuu työn vaarallisuuden ja väistämättömän säteilylle altistumisen kuvauksessaan avaamaan minulle aivan uuden näkökulman ydinvoimakeskusteluun. Mietin kuinkahan moni ydinvoimasta puolesta ympäristöystävällisenä ja riskittömänä järkivaihtoehtona hehkuttavista on tullut ajatelleeksi niitä ihmisiä, jotka joutuvat työskentelemään ydinvoimaloiden ns. paskaduuneissa. Tässäkin kohden globaali epätasa-arvo kiteytyy lopulta siihen kenen terveys on helpommin ja halvemmalla uhrattavissa edullisen sähkön vuoksi.
ZERO MOTIVATION
Jos GRAND CENTRALIN mukana pääsi kiellettyyn ja piilotettuun ydinvoimalan sisäiseen maailmaan, israelilainen, Talya Lavien käsikirjoittama ja ohjaama ZERO MOTIVATION tarjoaa mahdollisuuden lähes yhtä eksoottiseen suljettuun yhteisöön tutustumiseen.
Erillisistä, lähes lyhytelokuvamaisesta episodista koostuva ZERO MOTIVATION seuraa joukkoa armeijapalvelustaan hallintojoukoissa syrjäseudulla suorittavaa nuorta naista.
Byrokratiaa ja armeijayhteisöä karnevalisoiva ZERO MOTIVATION on elokuvana ehkä epätasaisempi kuin muut tähän listalle valitsemani. Mutta huomaan sen jääneen kiehtomaan mieltäni päiviksi katsomiskokemuksen jälkeen.
Elokuvan henkilöt on kärjistetty osin karrikatyyreiksi, mutta silti näyttelemisessä on jotakin, josta pidän kovasti: raikkautta, pelottomuutta olla täysillä hetkessä. Samojen henkilöiden esiintyessä vähän eri painotuksella eri episodeista kustakin paljastuu myös mukavasti eri puolia.
Keskeisimmät henkilöt ovat Tel Aviviin pääsystä pakkomielteisesti haaveileva Daffi (Nelly Tagar) ja ystävänsä hakukirjeet salaa tuhoava Zohar (Dana Ivgi). Omaksi suosikikseni nousee lopulta kuitenkin aluksi yksiulotteiselta vaikuttava komentajan tehtävässään epäonnistuva, sovinistisessa ympäristössä epätoivoisesti unelmastaan kiinni pitävä Rama (Shani Klein).
ZERO MOTIVATIONIN juonenkäänteet ovat varsin räväköitä aina itsemurhasta epätoivoiseen yritykseen päästä eroon neitsyydestä, unohtamatta eri muotoista hulluutta, ystävyyden pettämistä ja lopulta varsin väkivaltaista välien selvittelyä, jossa aseina toimivat nitojat. Huumori liikkuu välillä farsiin puolella, mutta kokonaisuutena elokuvassa on jotain vastustamatonta.
Ja se mikä on aivan ihanaa, on ettei ZERO MOTIVATION -leffan yliluonnollisia elementtejä kuten yhden henkilön joutumista kuolleen sielun riivaamaksi selitellä puhki – itse asiassa sitä ei selitellä ollenkaan!
Teksti: Saara Cantell
Kuva elokuvasta Zero Motivation
