Elokuvaohjaaja Saara Cantell katsoi ennakkoon 12 vuoden festivaaliohjelmistoon kuuluvaa elokuvaa ja kirjoittaa osasta niistä R&A-blogiin. Cantellin analysoimat R&A-elokuvat ovat LOVE IS STRANGE, LOVE AT FIRST FIGHT, GRAND CENTRAL, ZERO MOTIVATION, JIMMY’S HALL sekä TIMBUKTU. Ohjaaja kertoo valinneensa elokuvat osin sattumanvaraisesti aiheen tai trailerin perusteella, osin ennestään tuttua ohjaajaa tai jo kuulemiansa palautteita seuraten. Sarjan ensimmäisessä osassa Cantell pohtii valintojensa syitä ja itseään elokuvakatsojana. Hän myös paneutuu syvemmin ensimmäiseen valintaansa, Ira Sachin parisuhdedraamaan LOVE IS STRANGE. 

Jo elokuvia katsellessani mieleeni muistuivat Wim Wendersin sanat hänen kuvailleensa opiskeluaikoinaan kirjoittamia elokuvaesseitä. Teoksen [E]motion pictures, kuvien logiikka  (1989) esipuheessa Wenders nimittäin toteaa: ”En noudattanut kirjoituksissani mitään muuta metodia tai arvosteluperustetta kuin ”totuutta”. Se ei taatusti ollut mikään ”objektiivinen” vaan yksinomaan oman kokemukseni totuus: elokuvia katsellessani en vain katsonut valkokankaalle vaan olin myös tietoinen itsestäni katsojana. Kirjoittaminen oli yhtä paljon itsetutkiskelua kuin elokuvan pohdiskelua. En kirjoittanut elokuvista arvostellakseni niitä vaan pohtiakseni niitä, piste..”

Katsoessani elokuvia tein paljon havaintoja niiden välisistä yllättävistäkin yhtäläisyyksistä, teemoista ja kerrontatavoista, jotka tuntuvat olevan ilmassa ja ”in” juuri nyt. Mutta yhtä paljon, ellei enemmänkin, huomasin tarkkailevani itseäni katsojana: mitkä asiat ja millaiset tarinat koskettavat minua juuri nyt, tässä kohtaa elämääni, tässä pisteessä tielläni elokuvantekijänä.

Olen poiminut näkemästäni tusinasta elokuvasta seitsemän itseäni eniten puhuttelevaa. Myös tässä valinnassa noudatin Wendersin linjaa. Wenders toteaa, ettei hän yhtä poikkeusta lukuun ottamatta kirjoittanut elokuvista, joista ei pitänyt, sillä hänestä ”tuntui silkalta ajanhukalta kuvailla negatiivista elokuvakokemusta.”

Valitsemani elokuvat olivat kaikki fiktiivisiä. Lähes ensimmäinen asia, jonka niistä havainnoin, oli se kuinka monessa pyrittiin ns. dokumentaariseen, mahdollisimman todentuntuiseen lopputulokseen. Näyttelijätyö oli keskiössä, kamera liikkui (steady camilla tai joskus käsivaralla) henkilöiden mukana.

Monissa tarinoissa seurattiin enemmän tai vähemmän sattumanvaraisesti toisiinsa törmänneiden, osin ainakin näennäisesti myös vastakohtaisten ihmisten yhteistä matkaa. Nyt voi tietysti miettiä, onko kyseessä oikeasti laajempi ajanilmiö elokuvakerronnassa – vai olenko vain jo lähtökohtaisesti valinnut tietyn tyyppiset elokuvat?

Oman Kohtaamisia-elokuvani (2010) ohjaamisesta asti olen yhä tietoisemmin hakenut myös katsojana elokuvia, jotka tuntuisivat elämältä eivätkä vain elokuvalta. Mitä enemmän olen itse ohjannut näyttelijöitä ja pitänyt kameranäyttelemisen kursseja, sitä enemmän olen myös analysoinut sitä, mikä ja millainen näyttelijäntyö itselleni on ”totta” ja aitoa.

Jos nuorempana nautinkin elokuvista myös pelkkinä esteettisinä elämyksinä, en nykyään jaksa viehättyä huikeimmastakaan audiovisuaalisesta kekseliäisyydestä, jos elokuvan henkilöt ovat teennäisiä tai näyttelijätyö itsetietoista, vailla kuuntelua ja vuorovaikutusta. Mutta sitä enemmän ilahdun ja vaikutun joka kerta, kun pääsen uppoutumaan elokuvaan, jossa saan kohdata aidon ja kokonaisen ihmisen.

Toinen asia, josta olin katsojana tietoinen, oli tavallaan täysi itsestäänselvyys: elokuvat avasivat minulle parhaimmillaan mahdollisuuden kokea maailmoja, johon ei mitenkään muuten olisi ollut sisäänpääsyä. Huomasin olevani lähes lapsellisen liikuttunut ja kiitollinen tästä.

LOVE IS STRANGE

Elämän eri sävyt tavoittavista, henkilökeskeisistä elokuvista Ira Sachin LOVE IS STRANGE oli itselleni ehkä kaikkein koskettavin. Vanheneva homopari menee viimein, vuosikymmenten yhteiselon jälkeen, naimisiin. Avio-onnea ei ehdi kestää kuin hetken, kun toinen heistä menettää suhteen virallistamisen vuoksi työpaikkansa, eikä pariskunnalla ole enää varaa pitää kaunista asuntoaan.

Uutta, halvempaa asuntoa etsiessään he joutuvat muuttamaan väliaikaisesti erilleen. Toisten nurkissa, väistämättä väärässä rytmissä ja ahtaalla eläminen synnyttää kipeän tunnistettavia ristiriitatilanteita. Jo eläkkeellä oleva taidemaalari Ben (John Lithgow) joutuu jakamaan huoneen veljenpoikansa teini-ikäisen pojan kanssa, vähän nuorempi George (Alfred Molina) puolestaan sinnittelee illat väsyksissä sohvalla nuoren ystäväpariskunnan bileiden keskellä.

Pidin elokuvassa suunnattomasti siitä, miten kaunistelematta, mutta silti lämmöllä se kuvaa henkilöitään. Harvassa elokuvassa pystyy samastumaan yhtä syvästi niin moneen henkilöön, aina yksityisyyttään puolustavasta kiukuttelevasta teinistä  päivittäisen työskentelyrauhan menettävään kirjailijaäitiin kuin  mieheen, joka toteaa, ettei 39 vuoden jälkeen osaa nukkua ilman puolison tuttua kroppaa vierellään.

Alleviivaamatta ja osoittelematta LOVE IS STRANGE kertoo uskottavasti sekä monesta eri elämänvaiheesta kuin pakon edessä koetun yhteisasumisen esiin nostamista ongelmista. Mutta ennen kaikkea se kertoo rakkaudesta.

Ihailen elokuvan rakennetta, jossa tarinaa kuljetetaan eteenpäin. Luottaen siihen, ettei kaikkea ei tarvitse näyttää. Katsojana koen, että minua ja kykyäni oivaltaa myös kohtausten välissä tapahtunut kunnioitetaan.

Kaikkein parasta LOVE IS STRANGE -elokuvassa on kuitenkin näyttelijäntyö.  Tilanteet niin juhlissa kuin arjessa ovat tosia: jos ne ovat kiusallisia, ne ovat kiusallisia juuri sillä tavalla kuin elämässäkin. Ja ennen kaikkea jokainen henkilö on kokonainen, kaikkine puolineen, puutteineen ja vahvuuksineen.

Rakastan sitä, miten John Lithgow uskaltaa olla Beninä silkkaa huomaamattomuuttaan rasittavan itsekeskeinen höppänä – menettämättä silti yhtään uskottavuuttaan niissä hetkissä kun näemme hänet rakastajana ja seuramiehenä. Rakastan sitä, miten jokainen pari- ja ihmissuhde on tunnistettava ja tosi. Rakastan sitä, että kriisejä ei ratkota ennalta-arvattavimman kaavion mukaan.

Jos elokuvassa joku asia toimii heikoiten, on se tällä kertaa pianomusiikki, joka varsinkin alussa tuntuu täysin turhalta ja vieraannuttavalta. Mutta koskettavassa kokonaisuudessa se on häviävän pieni särö.

Saara Cantell on helsinkiläinen freelance elokuvaohjaaja ja käsikirjoittaja. Hän on ohjannut lukuisia palkittuja lyhytelokuvia, televisiosarjoja ja viisi pitkää elokuvaa (Unna ja Nuuk, 2006, Kohtaamisia, 2010, Tähtitaivas talon yllä, 2012, Ainoat oikeat, 2013 ja Onneli ja Anneli, 2014.) Vuonna 2012 Saara Cantell väitteli Aalto-yliopistosta taiteen tohtoriksi, aiheenaan alle viidentoista minuutin mittaisen fiktiivisen lyhytelokuvan kerrontakeinot.

Cantellin elokuville on myönnetty Valtion laatutuki useamman kerran, ja vuonna 2010 hän vastaanotti Elokuvataiteen Valtionpalkinnon yhdessä kuvaaja Marita Hällforssin kanssa. Samana vuonna hän oli myös parhaan ohjauksen Jussi-ehdokkaana sekä sai kollegoidensa myöntämän Vuoden elokuvaohjaaja -palkinnon. Tämän vuoden alussa Saara Cantell teki kotimaista elokuvahistoriaa, kun kaksi hänen ohjaamansa elokuvaa oli samanaikaisesti elokuvateatterien ohjelmistossa keräten kumpikin yli satatuhatta katsojaa.