Oleko sinä ollut siellä joskus? Tyttöyden ytimessä? Sellaisessa Monica Fagerholmin kirjoista tutussa. Kaikki alkaa viattomasti. Ryhmä lukiolaistyttöjä tahtoo olla oma itsensä. Polttaa tupakkaa, toimia vapaammin. Poiketa 60-luvun alun mielikuvamarkkinoitten nais(kiilto)kuvasta.

Vähitellen sekä tyttöjen että kapinan kohteiden otteet kovenevat. Ryhmä irrottelee äänekkäämmin ja lopulta vetäytyy kuoreensa. Vapauden tavoittelu kääntyy askeesiksi. Yhä enemmän on kyse mielentilasta, jota vallastaan huumaantunut tyttöjoukon johtaja kasvattaa kanssasisarissaan.

Laurent Cantetin Foxfire toimii. Mutta on se jännä, miten vaarallisina just tyttöjä pidetään. Vai tunnetko sinä sanonnan ”tytöt ovat vain tyttöjä”?

SISKO JA SEN SISKO

Jotkut elokuvat ovat kuin koru, kuin runo. Brasilialaisen Petra Costan Elena on sellainen. Kun sen virtaan astuu, ei pääse pois. Ei halua pois. Huikaistuu. Ja se on dokumenttielokuva.

Petralla, hänen äidillään ja sisarellaan Elenalla on salaisuus. Taiteellisia naisia yhdistää paitsi luovuus myös surumieli. Nuoruus on heille niin kiihkeän nopeaa, että henki on herkässä. ”Jos ei minusta pian tule taiteilijaa, kuolen” tiivistää Elena, 21v.

Iloa elämään he etsivät esiintymisestä: jokainen ajallaan haaveilee elokuvatähteydestä. Kun katselee miten taitavasti ja samalla vereslihalla äiti ja tyttäret itseään elokuvassa esittävät, haaveessa on puolensa.

Pikkusisko Petra on jo lähellä tähteyttä, ohjaajana. Elena on pelkästään musiikin käsittelyltään poikkeuksellisen lahjakkuuden osoitus. Puhumattakaan kuvauksesta ja narratiivista. Esteettisestä kokonaisuudesta juolahtaa mieleen elokuvaesseen mestari Chris Marker.

Elenan nähtyään on hetken hyvin onnellinen siitä, että elokuvataide on olemassa.

KOHTALOKAS KAUNOTAR

Minkähänlaisen tarinan voisi kehitellä vaikkapa Dan Brownista, Da Vinci-koodin kirjoittajasta? Siis tyypillisestä kansainvälisestä menestyskirjailijasta, jonka työskentely keskeytyy aika ajoin julkkisten ympärillä pörräävien ihmislaumojen kohtaamiseen?

Mike Figgisin Suspension of Disbelief kelaa vähän tämmöistä tyyppiä ja tilannetta. Aika tavanomainen keski-ikäinen mies, kirjailija, lilluu suosionsa laineilla. Kehittelee juonenkäänteitä ja tapaa fanejaan. Ympäröivää elämänpiiriä ja erityisesti sen naisia mies käyttää surutta materiaalinaan. Kunnes törmää neitokaiseen, josta ei pian tiedä onko hän totta vai aistien huumaa. Kohtalokkain seurauksin!

No huhhuh – onpa omintakeista. Tulos olisikin pelkästään muodollisesti pätevä, sellainen, josta ei juuri jää muistijälkeä. Jos ei olisi sitä musiikkia. ”Tää musiikki on nero,” raapustan salin hämärässä ”raikas, vetävä, kiehtova”.

Muista myös: Metro Manila ja Blondie

Jaana Semeri