MEITÄ ON 2000, NAISET MUKAAN LUKIEN
Minä niin tätä elokuvaa rakastan. Tonislav Hristovin dokumenttia Soul Food Stories. Rakastan , vaikka päähenkilön mukaan akkojen kuuluu olla keittiössä sillä aikaa kun ukot hoitavat asioita. Älähän äijä isottele, tekee mieli todeta ja nauraa päälle.
Bulgariassa ollaan. Pienessä kylässä. Ukot turisee saman pöydän ääressä joka päivä tuntikausia kaiken maailman asioista. Ja akat tekee ruokaa. Ollaan muslimeja, kristittyjä ja mustalaisia. Jotkut on olleet kommareita, toiset ei. Saksalaiset on pakottaneet nimenvaihtoon ja sen jälkeen samaa on yrittäneet kommunistit.
Mutta ei olla kylillä lannistuttu. Ja toimeen tullaan vaikka väittely käy ajoittain kiivaana. Homoistakin: ”Aleksanteri Suuri oli homo.” ”Eikä ollut.” ”Olipas.”
Hurmaavan hyväntuulinen keitos vie keittiöstä toiseen, pihamailta pyhättöihin. Ikivanhat papat seistä näköttävät punalipun edessä, autorahjus kurvaa ohi lehmäraiskan, mummu istuu soffalla ja skypettää San Franciscoon. Ja musiikki soi. – Oi elämää!
KUNG FU –TYTÖT
Heitä on 35 000. Lapsia yhdessä Kung Fu -koulussa, askeettisissa oloissa, ankarien valmennusmetodien alaisena. Talvella ei lämmitystä, treenejä ja koulua joka päivä 15 tuntia. Ohjenuorana ajatus ”treenata joka päivä ja tulla paremmaksi kuin eilen.”
Siinähän sitä. Saksalaisen Inigo Westmeierin elokuva Dragon Girls on mitä lupaa: kuvaus tästä laitoksesta. Mutta se on sitä komeasti. Inhimillinen, havainnollinen, koskettava, nuori. Ehdottomasti näkemisen arvoinen.
Muista myös: Stories we Tell, näyttelijä Sarah Polleyn poikkeuksellisen taitava, koskettava ja hauska dokumentti omasta perheestään.
Jaana Semeri
