Olen katsonut kymmenkunta valistuneesti valitsemaani R&A-elokuvaa ennakkoon. Edellisessä blogauksessa esittelin niistä kaksi ja tässä esittelen vielä kolme muuta tärppiä.
FRANCES HA
Toiset tykkäävät Mikki Hiirestä, toiset Aku Ankasta. Veikkaan, että käsikirjoittaja Noah Baumbach tykkää enemmän Aku Ankasta. Sen verran lahjakkaasti Baumbachin elokuvien päähenkilöt tyrivät elämäänsä inhimillisten heikkouksiensa takia.
En fanita oikeastaan ketään muuta elokuvantekijää yhtä paljon kuin Baumbachia. Joku viisas sanoi, että käsikirjoittaja myy ennen kaikkea maailmankuvaansa. Baumbachin maailmankuva on sellainen, että me kaikki olemme oikeastaan aika huvittavia, vähän säälittäviä, pikkumaisia, itsekkäitä, sokeita omalle parhaallemme, välillä pahastikin hukassa, mutta kyllä se siitä. Rakastan sitä. Baumbachin elokuvien jälkeen maailma näyttää aina hitusen paremmalta paikalta. Ehkä salaisuus onkin siinä, että vain hitusen. Baumbach ei lataa elokuvillaan kestämättömän kovia odotuksia elämälle.
Loistava Margot At The Wedding (2007) kertoi juuri eronneesta Margotista (Nicole Kidman), joka tulee kateuttaan myrkyttämään pikkusiskonsa häitä. Baumbachin edellinen, Greenberg (2010), taas kertoo Greenbergistä (Ben Stiller), jonka elämä on kutistunut valituskirjeiden kirjoittamiseksi eri tahoille.
Frances Ha jatkaa luuserisarjaa kertomalla 27-vuotiaasta Francesista, joka hieman puolivillaisesti yrittelee tanssijanuraa New Yorkissa. Francesin elämä lähtee suistumaan raiteiltaan, joita sillä ei hirveästi ollutkaan, kun Francesin kämppis ja paras ystävä Sophie muuttaa paremmalle asuinalueelle. Elämän karut realiteetit alkavat pikkuhiljaa valjeta Francesille. New Yorkissa ei ole varaa olla taiteilija kuin rikkaiden perheiden lapsilla.
Elokuvasta tulee hieman mieleen Lena Dunhamin hykerryttävä ja herkkä tv-sarja Girls – eikä pelkästään Girlsissä Adamia ja Frances Hassa Francesin uutta kämppistä näyttelevän Adam Driverin takia. Francesia elokuvassa esittää elokuvan toinen kirjoittaja ja Baumbachin nykyinen tyttöystävä, ihanan honkkeli Greta Gerwig. Knoppitietona mainittakoon, että Sophien näyttelijä Mickey Sumner on puolestaan laulaja Stingin tytär.
Baumbach ja Gerwig laittavat Francesin nöyryyttämään itseään niin, ettei sille voi kuin nauraa. Toisaalta kaikessa henkilökuvauksessa on liikuttavaa lämpöä ja ymmärrystä. Epätoivo ja kepeys, haikeus ja ilo kulkevat elokuvassa ainutlaatuisella tavalla rinta rinnan.
Mitään kovin kummallista juonta Baumbachin elokuvilta on turha odottaa. Hänen elokuviensa henkilökeskeisyydestä jotain kertoo ehkä sekin, että useimmat niistä kantavat päähenkilönsä nimeä.
MISTAKEN FOR STRANGERS
En pidä indiepopista, mutta The National -bändistä kertovassa Mistaken For Strangers -dokumentissa on poikkeuksellisen hauska näkökulma. Se kertoo 2010 suuren läpimurron tehneestä The Nationalista bändin laulajan Matt Berningerin yhdeksän vuotta nuoremman pikkuveljen Tomin näkökulmasta.
Tom tekee kauhuelokuvia kengännauhabudjetilla ja tykkää hevistä. Kun Matt ottaa Tomin apulaiseksi The Nationalin kiertueelle, Tom päättää kuvata dokumentin bändistä. Ikääntyneiden hipsterien pönötys herättää Tomissa kuitenkin enemmän hilpeyttä kuin ihailua. Tomin asenteen ansiosta Mistaken For Strangers ei ole lainkaan sellainen mainosmainen hymistely kuin rock-dokumentit yleensä.
Tomilta puuttuu kuitenkin selkeä suunnitelma dokumentilleen – kuten hieman koko elämälleen. Rocktähti-isoveljen varjossa kasvaminen ei ole ollut helppoa. Koko jutun keskeiseksi jännitteeksi muodostuukin se, saako Tom dokumentista mitään järkevää aikaan.
Ainakin minä nauroin ja itkin lopulta.
KINK
Pidän elokuvista, jotka haastavat katsojan ennakkokäsitykset aiheestaan. Kink kertoo internetin suosituimman s/m-pornosivuston työntekijöistä. Ennakkokäsitys pornotyöläisistä ja etenkin rajua bdsm-pornoa tekevistä ihmisistä taitaa olla se, että he ovat kovia kokeneita, hyväksikäytettyjä uhreja, jotka eivät hallitse elämäänsä tai ole ainakaan täysin kykeneväisiä hahmottamaan omaa parastaan.
Ohjaaja Christina Voros antaa maailman suurimman aikuisviihdetehtaan työläisten itse kumota tätä ennakkokäsitystä. Nämä tyypit vaikuttavat varsin täyspäisiltä, mukavilta ja tietoisilta tekemisistään. Ihmisten ennakkoluulot ovat heistä loukkaavia. Sadan työntekijän yhteisössä on hyvä ja reilu työilmapiiri.
Dokumenttina Kink ei ole kovinkaan kummoinen. Jollain tapaa se muistuttaa lähes kuvaamansa kink.comin mainosta. Katsoja jää pakostakin miettimään, että kaikkien alalle päätyneiden kohdalla tilanne ei ole varmastikaan niin ongelmaton kuin tässä elokuvassa. Toisaalta elokuvan tavoite onkin selkeästi kumota jyrkintä uhriajattelua. Työntekijät myös myöntävät, että kuvio on aina aika monimutkainen, kun kyse on myös rahasta.
Välillä elokuva ilakoi tilanteiden absurdiudella. Toimitusjohtajan arkinen jutustelu talon vuokrasopimuksista saa jännän lisämausteen, kun samaan aikaan hallin toisesta päästä kuuluu hillitöntä huutoa ja ruoskan läiskettä. Hassuja ovat myös firman viikkopalaverit, joissa vertaillaan vakavina panokone-, gangbang- ja pissaleikki-segmenttien myyntikäyriä.
Elokuva sisältää sen verran roiseja kohtauksia, että en suosittele sitä moisesta ahdistuville.
Pekko Pesonen
Pesonen on käsikirjoittaja
