RAKKAUS ON RAUHAA JA VAPAUTTA, SANOJA RAISKATTUJA
Tämä elokuva, Hany Abu-Assadin Omar, on top vitosessa näillä festareilla. Niin upeasti se on punottu, aina vain uusia kierteitä ja värisävyjä tarinaansa kehivä on sen kudelma. Ihan must kaikille, joita kiinnostaa Lähi-Itä, Israel, Palestiina. Rakkaus. Siis kaikille.
Tarina kertoo Nadjasta ja Omarista, muurin kahden puolen asuvista rakastavaisista. Siis sen Israelin rakentaman, ikiaikaisten naapureitten välille väkivalloin pystytetyn. Omar kertoo samalla siitä kaikesta muusta: pelosta ja petoksesta, toivosta ja elinvoimasta, ystävyydestä ja vihanpidosta. Ajatusten, toimien ja tunteitten ahtaista rajoista ikuisen epäluulon ja epävarmuuden maassa.
Vaikkapa täällä Suomessa asuvan kannalta Omar on siinä mielessä helppo, että toisin kuin esimerkiksi toinen upea R&A-leffa, Insch’allah, Omar kertoo tarinaansa ilman ulkopuolista tarkkailijaa. Yhdenkään muualta tulleen sielunelämään ei käytetä energiaa. Siihen syyllisyyteen ei uhrata aikaa. Tästä syntyy elokuvaan omituinen rauha ja varmuus. Tämä on elämämme piiri, elokuva tuntuu sanovan. Katso ja keskity, kerrankin vain meihin.
HALPAA FILMINAUHAA
NO on hämmästyttävä yhdessä mielessä. Sen on ohjannut sama Pablo Larraín kuin toisen R&A –pätkän, Post Mortemin. Jos tätä ei tietäisi, ei voisi aavistaa, niin erilaisia elokuvat ovat. Vaikka aihe on sama, Chilen 1973 vallankaappauksen jälkipuinti.
Siinä missä Post Mortem on pelkistetty, keskittynyt ja nyrjähtänyt, NO oleilee leppoisasti päähenkilön kasvoilla ja huoneissa – ja arkistojen materiaaleissa. Siinä missä Post Mortemin päähenkilö on selittämätön, NO:n René on ihan tavallinen. Vaikka hyvin erityinen Gael Garcia Bernal häntä hurmaavasti jokamiesluokkaisena esittääkin.
NO toimii varmaan parhaiten sellaiselle, joka ei ole elänyt aikuisena 80-lukua. Me jotka ollaan, ollaan jo saatu siitä kylliksemme J. Joka tapauksessa, mainoselokuvaa vaalikampanjaan tehdään ja kaikki kivat kasarikliseet nähdään. Itse elokuvakin on kekseliäästi kuvattu tuhnuiselle kasarinauhalle.
Helppo ja hauska NO:ta on katsella, mutta seniorifilmihullu olisi kaivannut enemmän kuviteltua niihin ihmisiin. Tarinaa vaivaa samantyyppinen turha pitäytyminen tosiasioissa kuin vaikkapa taannoista jenkkihittiä, Ben Affleckin Argoa. Se syö henkilökuvausta.
NO on pikkaisen kuin dramatisoitu tv-dokumentti. Eikä ehkei vahingossa, edes.
MIESTEN MAAILMA
Tiedät varmaan tunteen: alat katsoa elokuvaa ja olet varma, että se on hyvä. Heti. Juri Bykovin The Major on sellainen. Korkeita kerrostaloja, talvi. Mies saa puhelun ja kiirehtii tien päälle. Istuu autossa, lähikuvassa, etukenossa. Pian ollaan jäätiellä, keskellä loputonta venäläistä talvea.
Mies ajaa liian kovaa, lapsi kuolee, äiti katsoo vierestä.
Katastrofin ainekset ovat kasassa. Istut katsomossa etukenossa koko elokuvan mitan samalla tavoin kuin mies ajaessaan. Vaikka tiedät koko ajan, että tästä ei hyvä seuraa, et tiedä mitä kaikkea pahaa ja miten.
Äimistyttävän yksinkertaisista aineksista ohjaaja loihtii tarkan kuvan ihmiselämän mielettömyydestä. Tyynen, vääjäämättömän, katsojalle palkinnoksi. Ja ahdistukseksi. Me ihmiset, miten me tämä on niin mokattu?
JÄINEN YKSINÄISYYS
Koska olet/olen viimeksi nähnyt kazakstanilaisen elokuvan? Liekö koskaan? Erikoinen valmistusmaa ei kuitenkaan ole se syy kokea Emir Baigazinin Harmony Lessons.
Se kannattaa katsoa, jos Michael Haneke tai joku muu elokuvahistorian ankarikko kiinnostaa.
Sillä tämä juttu on omassa luokassaan hyytävä. Eikä vain maisemansa, tyhjän, talvisen tasangon vuoksi. Siitä juolahtavat mieleen karuimmat japanilaiset tai vaikkapa Haneken Valkoinen nauha. Kovin monesta yritelmästä ei juolahda.
Kokokuvia, valkoista, autioita tiloja. Lasia, jäätä, torakoita. Hiljaisuutta, ulkopuolisuutta.
Orvon pojan yksinäisyyden monet huoneet täyttyvät vedellä ja väkivallalla. Kotona mykkä mummo, koulussa hakkaavat ikätoverit. Lohdutonta? Kyllä. Mutta kiinnostavaa. Toinen maailma. Kurkistamisen, miettimisen arvoinen.
Muista myös: Alì Blue Eyes, Great Expectations, Samsara.
Jaana Semeri
