R&A-blogissa vierailee käsikirjoittaja Pekko Pesonen, joka analysoi valittuja helmiä R&A:n ohjelmistosta käsikirjoittajan näkökulmasta.
Olen katsonut ennakkoon kymmenkunta itseäni eniten kiinnostanutta R&A -elokuvaa. Tässä kaksi suosikkiani. Ensi viikolla esittelen vielä toiset kaksi.
Olen rampannut R&A:ssa niin kauan kuin muistan. Viime vuosina olen tullut hyvin varovaiseksi elokuvavalintojeni suhteen. En kestä enää yhtäkään ”elokuvarunoa” tai machomasturbointia. Hakeudun katsomaan elokuvia, jotka lupaavat hyvää tarinaa tai ovat aiheeltaan poikkeuksellisen mielenkiintoisia. Keskinkertainen dokumentti on viihdyttävämpi kuin keskinkertainen fiktio. Inhoan sitä, että minut pitkästytetään.
THE LOOK OF LOVE
Michael Winterbottomin ohjaama The Look Of Love kertoo enemmän tai vähemmän toden tarinan seksibisnesmies Paul Raymondista, joka nousi hetkessä Englannin rikkaimmaksi mieheksi Sohossa sijaitsevan striptease-ravintolansa avulla. Siinä missä samalla alalla häärineestä bisnesmiehestä kertonut The People vs. Larry Flynt kertoi Hustler-lehden perustajan häirikköhenkisestä sananvapaustaistelusta, The Look Of Love keskittyy käsittelemään Paulin ja tämän tyttären suhdetta.
Paulilta itseltään puuttuu isän malli kokonaan. Hän päätyy dumppaamaan tyttärensä sisäoppilaitokseen. Kun tyttö sitten saa kenkää jäätyään kiinni pilven polttelusta, syyllisyyttä poteva Paul yrittää auttaa tätä omilla keinoillaan. Hän tekee tytöstä tissiteatterinsa uuden tähden. Omituinen isä-tytär-suhde kiteytyy kohtaukseen, jossa Paul tarjoaa synnytystuskissa kärvistelevälle tyttärelleen viivat kokaiinia.
Paul saattaa kuulostaa äkkiseltään lähinnä irstaalta, mutta Steve Coogan näyttelee hahmon niin kiehtovan kepeästi, että Paulia voi myös rakastaa. Käsikirjoittaja Matt Greenhalgh, joka on kirjoittanut mm. Rimakauhua ja rakkautta -sarjaa sekä Joy Divisionista kertovan elokuvan Control, uskaltaa pitää jutun komediallisena viime metreille. Välillä revitellään huolettomasti miehisen pehmopornofantasian puolella.
Elämäkertaelokuvien ongelma tuppaa olemaan se, että elämä on oikeasti monisyistä. Elämän suuriin käänteisiin on saattanut vaikuttaa monta eri asiaa, joista osa on silkkaa sattumaa. Draamassa taas mikään ei ole sattumaa. Käsikirjoittajat puhuvat kaksoismotiiveista, eli siitä, että päähenkilöllä on useampi syy tehdä jokin iso valinta, lähinnä ongelmana. Roolihenkilön motiivin on oltava selkeä, koska se ilmentää elokuvan teemaa. Elämäkertaelokuvan kirjoittaja joutuu koko ajan pohtimaan kuinka pitkälle hän voi muokata todellisuutta, jotta elokuvalla olisi jokin väittämä, jotta elokuva kohoaisi universaalimmin ymmärrettäväksi tarinaksi ihmisenä olemisesta. The Look Of Love onnistuu tässä hyvin.
STORIES WE TELL
Take This Waltz -kolmiodraamalla viime vuonna kehuja kerännyt näyttelijäohjaaja Sarah Polley on tehnyt tällä kertaa dokumentin vanhempiensa tarinasta. Se onkin melkoinen tarina. Paljastamatta sen enempää voin luvata, että yllättäviä käänteitä riittää enemmän kuin keskivertosaippuassa.
Älkää katsoko mitään trailereista. Osa on tylsiä, osa paljastaa aivan liikaa tarinasta.
Polley kertoo tarinan haastattelemalla sisaruksiaan, vanhempiaan ja perheen ystäviä. Hän kuvaa tapahtunutta eri näkökulmista, antaa kaikkien kertoa omaa versiotaan tarinasta. Näyttelijäsuvulta tämä sujuu hienosti. Kuvituksena Polley käyttää isänsä kuvaamia kaitafilmejä, joita hän sekoittaa hauskasti kaitafilmeihin, joita on näytellyt ja lavastanut perheenjäsentensä kanssa. Niiden tekeminen on ollut varmastikin terapeuttista.
Polley kertoo itse tarinan taitavasti. Hän aloittaa juuri oikeasta kohdasta ja paljastaa asioita juuri oikealla hetkellä. Erityisen hienosti hän ajoittaa erään keskushenkilön menneisyyden trauman, joka muuttaa ymmärrystämme koko hahmosta.
Lopussa käsikirjoittajaohjaaja eksyy kuitenkin turhaan vatvomaan kertomuksensa narratiivisia ulottuvuuksia, näkökulmien erilaisuutta, sitä miten eri tavoin kukin hahmottaa tarinaa. Tämä ei ole läheskään niin kiinnostavaa kuin itse tarina, joka on aika huikea. Jokainen katsoja ymmärtää kyllä, että kaikki kertovat elämäänsä omaksi edukseen ja että dokumentaarisinkin tarina on aina värittynyt tekijöiden materiaalin pohjalta tekemien valintojen mukaan.
Polley ei myöskään tiedä mihin lopettaisi. Materiaali on ollut hänelle ymmärrettävästi todella emotionaalista. Tämä näkyy lopputuloksessa hyvällä ja huonolla tavalla. Kokonaisuudessaan elokuva on kuitenkin ällistyttävä, riipaiseva ja sydämellinen.
(Kuva elokuvasta Stories We Tell)
Pekko Pesonen
— — — —
Pekko Pesonen (s. 1976) on Jussi- sekä Venla-palkittu käsikirjoittaja. Hän on kirjoittanut elokuvat Napapiirin sankarit, Tyttö sinä olet tähti, Lapsia ja aikuisia, Gourmet Club sekä minisarjat Veljet, Maailmanparantaja ja Sitoutumisen alkeet. Pekko on myös toiminut lukuisten suomalaisten elokuvien dramaturgina. Hän on Käsikirjoittajien Killan kunniapuheenjohtaja, Euroopan Filmiakatemian jäsen ja kahden pikkutytön isä. Pekon käsikirjoittamista käsittelevä Courier New -blogi ilmestyy osoitteessa suomileffa.fi joka kuun puolivälissä.
