Carmen ja minä

”Kysytkö sinä minulta, onko minua koskaan leikelty?” raakkuu Carmen Dell’Orefice koko 65-vuotisen mallinuransa  – niin, 65 vuotta – suomalla painokkuudella. ”Totta kai on.” Ja nauraa päälle, tuo jumalaisen kaunis nainen. Ole vaan leikelty, ajattelen, upea olet.

Onneksi minulla ei ole koskaan ollut edellytyksiä yrittää kauneuden markkinoille, ajattelen. Fyysisiä siis. Eikä sen puoleen mitään haluakaan. Pitää nyt vielä kasikymppisenä ulkoista olemustaan kynsin hampain täydessä iskussa. Huhhuh!

Elokuvasta About Face: The Supermodels voin silti nauttia. Siinä Isabella Rossellini, Jerry Hall, Christy Turlington, Paulina Porizkova ja ainakin kymmenen muuta ihanaa kaunotarta kertovat tarinaansa. Hauskaa, rehellistä, roisia, viisasta ja höpsöä; kokenutta ja kokeillutta naista. Vain yksi on joukosta poissa: huippisten kuningatar Kate Moss.

Carmen, 81v, lopettaa dokumentin toteamalla, että haluaa lähteä ”täältä” korkokengät jalassa. Ja pyörähtää kannoillaan, elegantissa takissaan kuin tyttönen. Minä puolestani rohjahdan polvilleni elokuvateatterin rappusissa. Ja vaikka nolottaakin harha-askel, hyvillä mielin nilkutan kotiin. Carmen ja minä, me selvitään, kumpikin tyylillään.

Veriset ladut

Lahtelaiselle ”vuoden 2001 tapahtumat” merkitsevät mitä todennäköisemmin alkutalven, eivät syyskuun tapahtumia. Niitä helmikuun päiviä, jolloin talviurheilukaupunki ja viisien aiempien MM-hiihtojen maineikas näyttämö sai elinikäisen trauman.

Lahtelaisen on vaikea katsella Arto Halosen elokuvaa Sinivalkoinen valhe – vaikeampi kuin muun suomalaisen. Sillä lahtelainen kantaa kaksinkertaista häpeän tahraa ikuisesti, maan ja kaupungin. Koskaanhan ei unohdeta mainita missä Suomen hiihtomaine meni.

Tunnustan, että minua vähän jännitti, miten Halosen apuna käsikirjoitusta tehneet Jouni K.  Kemppainen ja Kevin Frazier tehtävässään onnistuisivat. Kun tiedossa oli, että omertan laki pelittäisi. Jo ensi minuuttien jälkeen saatoin kuitenkin helpottuneena huokaista. Tämä ei ole mielikuville perustuva näennäisanalyysi taannoisen näytelmän tapaan. Tämä on solid as a rock, asiadokumenttien aatelia. Kuvattu selkeästi ja komeasti, kuljetettu ja editoitu taidokkaasti.

”Surullinen tapaus”, totesi tuttu kriitikko näytöksen jälkeen. ”Niin on. Minä kasvoin Lahdessa”, vastasin. Hän hieman hätkähti eikä jatkanut puhetta.

Valediplomaatti

Tekee mieli hihkua innosta ja buuata samaan aikaan. Elokuva on niin mainio, mutta sen päähenkilö – ja samalla ohjaaja – on toisinaan suorastaan epäilyttävä. Mitä toi itserakas heebo oikein yrittää?

Tanskalainen Mads Brügger halusi todistaa, että diplomaattipassin omistava henkilö voi salakuljettaa Keski-Afrikan Tasavallan veritimantteja miten tahtoo. Näin käynnistyy ihan uskomaton seikkailu nimeltä The Ambassador, joka ajoittain muistuttaa röyhkeydessään Boratia, mutta hakee syvempää totuutta. Epäkorrektiudessaan se on lopulta niin suora ja surullinen, että hirvittää.

Jaana Semeri

PS. Muista myös: Teddy Bear, Margaret