Kanankoipi friedkiniläisittäin

Aina olen miettinyt, miten ihmiset voivat nauraa, kun toiselta viedään hirvikiväärillä henkeä. Esimerkiksi. Killer Joen nähtyäni en mieti enää.

William Friedkinin, 77, uusin on niin komitraaginen ja kyyninen tarina joukosta rasittavia luusereita, että en voinut mitään. Lopuksi vaan nauratti. Miten se kehtaa, vanha mies, ajattelin. Tuommoista rienausta ihmisraiskoilla.

Kestää sitten white trashia tai ei, Killer Joe kannattaa katsoa erityisesti yhdestä syystä. Matthew McConaughey, Steven Soderberghin Magic Mikessa juuri roolityöllään säväyttänyt, on elämänsä vedossa.

Miehen ässät sihisevät niin, että veri hyytyy ja katse on yhtä pistävän tyyni kuin Al Pacinolla Kummisetä 2:ssa. Ja Pacinon nuori Michael Corleone on sentään ollut ylittämätön elokuvahistorian kylmien tappajien joukossa. Tähän asti.

Näin naapurissa

Ihan kertakaikkinen loukkaantumisen paikkahan tässä nyt olisi. Persut vaan katsomoon ja noottia Moskovaan. Mikhail Brashinskyn Shopping Tourissa me suomalaiset ollaan nimittäin kaikki zombeja, joiden kouriin pietarilaisäiti poikineen shoppailumatkallaan joutuu.

Ai että me oltais niinku kauhugalleriasta ja ne viattomia uhreja? Virkistävä ajatus eikä ihan kaukaa haettu. Lystikkään itsetutkiskelun paikka.

Kävelen päivittäin autojen ohi. Ne pitävät majaa Tennarin takana, tuossa ihan Lasipalatsin hoodeilla. Erisorttiset isohkot mobiilit, monenmoista sisäänheittäjää vieressään. Pietari-Helsinki -linjan yksityiset matkayrittäjät.

Ne tuovat satoja venäläisiä päivittäin Suomeen.  Mietin juuri äsken niitä ohittaessani, että Shopping Tour pitäisi näyttää niitten työntekijöille ja matkustajille. Tai ehkä ajatus elokuvasta syntyikin juuri siellä?

Sotaisaa ruokaa

Tämä ei ole mikään television kokkisota, vaikka puhutaankin muodikkaasti ruuasta. Ja kokkeja haastatellaan. Ja reseptit ladotaan ruutuun.

Peter Kerekesin Cooking Historyssa haastatellaan oikeita sotia muonittaneita kokkeja. Kroaatti tekee tulet paistiin vanhalla taistelupaikalla ja serbinaiset keittävät soppaa toisaalla, saman sodan tantereella. Samaan keittiöön ei kroaatti serbien kanssa enää ikinä suostu.

Useat viimeaikaiset sodat saavat elokuvassa uusia ulottuvuuksia. Myös miehitykset: kuulemme, miten unkarilainen teki vuoden 1956 venäläismiehittäjille makkaraa ja algerialainen ranskalaismiehittäjille kukkoa viinissä. Tsekeistä puolestaan vietiin tuliaisina kotiin itse poimittuja sieniä. Vuonna 1968.

Tuoksut leijailivat katsomoon saakka, mutta kyllä ne reseptit saivat palan kurkkuun ja jäävät tekemättä. Miettimään jäin yhden haastateltavan ajatusta, että ilman ruokaa eivät armeijat marssisi.

-Jaana Semeri

PS. Älä unohda näitä: A Monument to Please Everyone, Alois Nebel.