/ Blogi

Bob Marleyn omaisten täydellä tuella tehty, Kevin Macdonaldin kiehtova dokumentti Marley on paljastava muotokuva jamaikalaissyntyisestä musiikin supertähdestä. Elokuva nitoo yhteen uskomattoman määrän ennennäkemätöntä arkistomateriaalia ystävien, rakastajien ja kollegoiden tuoreiden haastatteluiden kanssa sekä toimii monisyisenä kunnianosoituksena miehelle ja hänen musiikilleen.

 Macdonald, jonka edellisiä dokumentteja ovat mm. Touching The Void, Oscar-voittaja Päivä syyskuussa ja viime vuoden YouTube -sensaatio Life In A Day, vie meidät Marleyn varhaisista Jamaikan vuosista aina hänen traagiseen kuolemaansa saakka, kun hän vain 36-vuoden ikäisenä menehtyi syöpään Baijerilaisessa sairaalassa.

Ohjaaja Kevin Macdonald puhuu alla olevassa haastattelussa siitä, mikä Marleyn musiikissa veti häntä puoleensa ja mitä hän haluaa dokumentillaan saavuttaa. Haastattelussa on mukana myös Neville Garrick, yksi elokuvan asiantuntijoista – Marleyn hyvä ystävä ja mies monien symboliarvoa omaavien Marleyn albumikuvituksen takana.

Aivan ensimmäiseksi täytyy kysyä liittyykö filmisi Martin Scorsesen Bob Marley -projektiin?
KM: Se on oikeastaan sama projekti siinä mielessä, että tuottaja Steve Bingillä oli oikeudet musiikkiin ja hän otti alun perin yhteyttä Scorseseen dokumentintekomielessä. Scorsese aikoi tehdä sen, mutta hänellä olikin liian monta rautaa tulessa! Seuraavaksi mukana oli jonkin aikaa Jonathan Demme. Lopulta tässä olen minä, valmiina rikkomaan kirouksen kolmantena ja huomattavasti vähemmän nimekkäänä ohjaajana.

Miten lähestyit Marleyta aiheena?
KM: Ideana oli selvittää kuka tämä mies todella on. Hän on luultavasti koko maailman tunnetuin musiikin keulakuva. Mutta kuka hän oli ihmisenä? Toivottavasti se todella yllättää yleisön. Samalla kyseessä on myös vain hyvä kunnon tarina. Joku syntyy täydellisen köyhyyteen ja hänestä tulee yksi viime vuosisadan musiikin keulakuvista. Ainoa kehitysmaista nouseva musiikin keulakuva.

Miten alun perin tutustuit hänen musiikkiinsa?
KM: Uprising oli yksi neljästä tai viidestä ensimmäisestä albumista jonka ostin vuonna ’80, jolloin se julkaistiin. Muistan sen vaikutuksen. Muistan tunteneeni, että kyseessä oli jotain melko vaarallista, jotain kiellettyä ja jollain tavoin uhkaavaa – se teki siitä vielä kiehtovamman. Siinä oli vaarallinen poliittinen tuntu, mutta samalla lyyrinen kauneus. Kappaleet olivat niin tarttuvia ja miellyttäviä kuunnella.

Mitkä olivat kuvausten käytännöllisiä haasteita?
KM: On monimutkaista saada ihmisiä näyttäytymään kameran edessä ja suostumaan kuvattavaksi. Se vaati paljon neuvottelemista. Koska Jamaika on köyhä maa, ihmiset, jotka ovat jollain tavoin sidoksissa Marleyyn näkevät sen usein lippunaan eläkekassaan. On vaikeaa, kun ihmisistä tuntuu, että heidän muistoillaan on suuri rahallinen arvo.

Oliko myös ihmisiä, jotka eivät halunneet puhua, koska eivät halunneet elää muistojaan uudelleen?
KM: Oli muutama sellainen ihminen. Muutama bändin jäsen tunsi jättäneensä sen ajan elämästään taakseen, eikä halunnut palata sinne. Heillä oli joitakin kipeitä muistoja. Mutta yleisesti lähes jokainen on puhunut ja jäljitimme koko ajan ihmisiä, joita ei oltu koskaan aikaisemmin haastateltu. Sellaisia ihmisiä oli todella paljon.

Jamaikalla vallitsee kaaos, joten kukaan ei tule sanomaan: ”Nämä ihmiset hengasivat Bobin kanssa silloin ennen, tässä on heidän osoitteensa!” Se on hyvin umpimähkäistä touhua. Viimeksi kun olin siellä, paikallinen huoltomies sanoi: ”Löysin yhden tyypin, joka sanoo tunteneensa Bobin”, ja se oli ratkaisevaan aikaan, silloin kun Bob kamppaili epätoivoisesti vuosina 1964-65. Ilmeisesti tämä tyyppi asui Bobin kanssa pari vuotta. Hänen nimensä ei ollut missään papereissa. Hän on sessiomuusikko ja hänellä on uskomaton muisti – hän kertoi tuhottomasti mielenkiintoisia asioita. Siinä tuli mieleen, että: ”Vau, kuinka paljon tällaisia ihmisiä on lisää?”

Eli sana siitä mitä olit tekemässä kiersi Jamaikalla?
KM: Kyllä. Menimme St. Annen kylään, missä hän syntyi, ja siellä on vielä ihmisiä jotka kävivät koulunsa hänen kanssaan. Hänen serkkunsakin on siellä – mielenkiintoinen tyyppi nimeltä Sledger!

Jouduitko suostuttelemaan haastateltavia paljon, saadaksesi heidät puhumaan?
KM: No, oli siellä paljon ihmisiä jotka vaativat paljon taivuttelemista. Bunny Wailerin suostuttelemiseen meni kahdeksan kuukautta. Ainoa ihminen, jonka olisi todella halunnut puhuvan, mutta jota emme saaneet suostutelluksi, on nainen nimeltä Beverley Kelso. Hän oli alkuperäinen Wailersien taustalaulaja.

NG: Miksei hän halunnut puhua?

KM: Totta puhuen hänestä on vain yksi haastattelu, joka tehtiin New Yorkissa vuonna 1981, eikä hän ollut kovin kiinnostava. Joten ehkä se oli osittain sitä, että hän ei muistanut paljoakaan, tai sitä, että hän tiesi ettei ole kovin hyvä haastateltava eikä halunnut näyttää huonolta. Mutta se oli turhauttavaa, sillä tuntui ettei siltä ajalta ole paljon ihmisiä, jotka voisivat puhua.

Neville, autoitko Keviniä suostuttelemaan ihmisiä puhumaan?
NG: Yritin!

KM: Neville on kreditoitu asiantuntijana filmissä. Tapasimme hänet Ziggy Marleyn kautta ja Neville tietää enemmän Bobin elämästä kuin rehellisesti sanottuna kukaan muu. Hän oli Bobin kanssa vuodesta ’73 ihan loppuun saakka.

Pääsitte kuitenkin elokuvassa lähestymään Jimmy Cliffiä…
KM: Joo, siinä meni kyllä kauan. Ei siksi, ettei hän olisi halunnut tehdä sitä, mutta siksi, että hän on edelleen kiertueella – joka päivä, joka vuosi. Hänen tavoittamisensa oli vaikeaa. Saimme hänet haastatteluun sen jälkeen kun hän soitti Finsbury Parkissa, tarrasimme häneen kiinni heti kun hän poistui lavalta. Se oli se suurin työ – tutkimustyö. Halusimme tehdä elokuvan ihmisestä, Bob Marleysta, emme myytistä tai legendasta. Tehdäksemme sen, meidän piti puhua mahdollisimman monen ihmisen kanssa ja kerätä nuo muruset mahtavista tarinoista ja sisäpiirin tiedosta, jota ihmisillä oli.

On mahtavaa, että puhuitte hoitajan kanssa joka hoiti häntä ihan lopussa…
KM: Hän oli mahtava. Haastattelin myös naapuria, mutta leikkasin sen pois. Tämä on lyhyempi versio! On uskomatonta ajatella, että aloitamme hänen elämänsä alusta vuorilla, rehevyydessä, Jamaikan trooppisessa maailmassa; ja päätämme sen jäätävän kylmässä Baijerissa. Mikä taival – jopa visuaalisesti. Se sanoo todella paljon.

Neville, miltä tuntuu nähdä se kaikki koottuna elokuvaksi?
NG: Olen erittäin tyytyväinen siihen, sillä yksi asia, jonka Kevin pyrki näyttämään oli Bobin inhimillinen puoli. Vaikka se on edelleen vain puhuvat päät, jotka puhuvat siitä. Ihmisillä on tapana nähdä ’rokkistara Bob’ tai ’profeetta Bob’. Mutta Bob oli oikeasti vain ystäväni, joka tajusi, että hänellä on viesti toimitettavana eikä ajatellut itsestään sen enempää. Hän ei koskaan omaksunut superstaran imagoa.

KM: Hän oli mies, jolla oli korkea moraali. Hän ei koskaan ollut teennäinen.

NG: Varsinkaan rahojensa kanssa. Muistan kun kerran menin Hope Roadille näin jonon naisia, he tulivat gettosta! Kiusasin häntä ja sanoin: ”En tiennytkään, että sinulla on noin paljon naisia!” Mutta minulle kerrottiin, että hän antaa heille lainoja. Minä vain nauroin, koska tiesin etteivät he tule ikinä maksamaan niitä takaisin. Bob auttoi monia ihmisiä. Oli myös ihmisiä, jotka käyttivät hyväkseen hänen apuaan. He saattoivat sanoa, että halusivat aloittaa yrityksen ja halusivat Bobin auttavan heitä. Bob antoi heille rahaa ja he käyttivät sen johonkin muuhun. Sitten päätimme tehdä niin, että jos joku halusi perustaa vaikka ravintolan, ostimme hänelle jääkapin ja hellan. Sitten menimme kiertueelle, ja kun tulimme takaisin kaikki oli myyty! He halusivat vain rahaa.

Elokuvassa Bob sanoo, että hänellä on rikas elämä – se tuntuu antavan käsityksen siitä millainen hän oli…
NG: Se on totta. En usko, että Bob ikinä tiesi kuinka paljon rahaa hänellä oli. Emme laskeneet hänen rahojaan, emmekä lentäneet Hawaijille rentoutumaan. Jopa silloin kun yövyimme hotelleissa…kiertueen jälkeen, hän tajusi että hänen on pakko käyttää jonkun verran niistä rahoista, joten yövyimme hienoimmissa hotelleissa ollessamme huipulla. Yövyimme sviiteissä. Hän otti sviitin vain sitä varten, että siellä oli keittiö. Joten minä ja kokki majoituimme siellä ja bändi saattoi tulla sinne. Bob nukkui aina yhden hengen sängyssä tai lattialla.

Mikä on kaikkein kiehtovin asia, jonka olet oppinut Marleysta?
KM: No, yleisesti ottaen…tämä ei kuulosta niin mielenkiintoiselta, mutta minusta se on kiehtovaa, koska se eroaa stereotyyppisestä kuvasta, joka ihmisillä Marleysta on…mutta hän ei ollut legendojen pössyttelijöiden kuningas. Hänet kuvitellaan miehenä, joka istui jossain verannalla rämpyttäen kitaraa joka silloin tällöin keksi biisin…

…jättimäisen savupilven ympäröimänä?
KM: No, savupilvi ei ole kokonaan tarua. Hän poltti kyllä paljon ganjaa. Mutta hän oli tunnollisin, tuotteliain, kunnianhimoisin ja motivoitunein työntekijä, jonka koskaan saattaa tavata. Hän oli kurinalainen. Hän ei polttanut pilveä aamusta iltaan; hän teki sitä toisinaan. Se kuului osaksi hänen Rasta-uskomuksiaan, ja hän poltti rentoutuakseen sekä fokusoituakseen ja meditoidakseen. Kaikki ihmiset, joiden kanssa olemme jutelleet, ovat yhtä mieltä siitä, että Bob oli kova työmies. Jos studion lattia piti lakaista, hän lakaisi sen. Jos hän oli kiertueella, hän oli ensimmäinen bussissa – joka aamu.

Tuo on todella puoli hänestä, jota emme tienneet…
KM: Joku sanoi minulle jotain todella mielenkiintoista. Se oli Allan ’Skill’ Cole. Hän oli jamaikalainen jalkapallotähti. Kukaan ei ollut aiemmin puhunut hänen kanssaan, ja tämä oli ensimmäinen kerta kun hän puhui. Hän oli Bobin paras ystävä, ja hän kertoi, että kun Bob sai ensimmäisen sopimuksen Island Recordsin kanssa, sopimus oli todella huono. Hän sanoi Bobille: ”Älä allekirjoita tätä”. Bob vain katsoi häntä ja sanoi: ”Jostain täytyy aloittaa”. Se oli hänen asenteensa: pitää aloittaa pohjalta ja raivata tiensä ylös. Hän otti paljon paskaa vastaan tullakseen henkilöksi, joka hänestä tuli.

Tuntuiko sinusta, että perinteisten arkistojen, kuten stillien käyttö sopi tähän aiheeseen?
KM: Kyllä. Tämä tuntuu aiheelta, jolle on sitä parempi mitä vähemmän on elokuvantekijänä tiellä. Se on niin vahva tarina, ja arkistomateriaali niin vahvaa, että sen täytyy antaa puhua puolestaan eikä olla liikaa tiellä. Syy miksi valitsimme epätavallisen tyylin esimerkiksi Touching The Voidissa, oli se, että se oli paras tapa kertoa tuo tarina. Siinä ei ole mitään järkeä, jos alkaa tyylitellä dokumenttia vain tyylittelemisen vuoksi.

Katsoessani elokuvaa tajusin, kuinka vähän tiedän Marleyn kuolemasta…
KM: Luulen, että moni ei tiedä paljoakaan. Se on todella traagista. Sitä ympäröi edelleen salaperäisyys. Epäilen, että hän tiesi etukäteen. Hän ei käynyt kontrolleissaan. Uskon, että hän tiesi olevansa sairas muttei kertonut kenellekään. Hän näyttää kammottavalta viimeisinä vuosinaan. Syöpä oli levinnyt jo ennen diagnoosia. Luulen, että hän halusi jossain määrin jatkaa niin kauan kuin pystyisi mutta tiesi kuolevansa syöpään.

Eikö hänellä ollut kipuja?
KM: Kyllä. Luulen että hänellä oli todellisia kipuja, mutta hän salasi ne. Hän poltti enemmän kuin normaalisti.

On uskomatonta kuinka terveellinen hän oli.
KM: Niin. Ei alkoholia. Ei lihaa. Joskus juhlissa hän saattoi juoda yhden lasin viiniä. Mutta periaatteessa Rastana eläminen tarkoittaa että ei juo. Eli he polttavat, mutta eivät juo. Ei lihaa edes mainitsemisen arvosta – ehkä hieman kalaa tai kanaa.

NG: Joo, joimme Blue Nun ja Black Tower -viinejä! JCindy [Breakspear] oli se, joka oli osallisena siinä, silloin kun Bob seurusteli hänen kanssaan.

En ollut nähnyt paljon live-materiaalia Marleysta ennen kuin näin filmin.
KM: Sitä ei ole kovin paljon. Olimme onnekkaita, sillä löysimme paljon ennennäkemätöntä tavaraa. Se on yksi suurimmista haasteista Marley-aiheista elokuvaa tehdessä ja syy siihen, miksi niitä on tehty niin vähän. Jamaika ei ole maa, jolla on varaa tai edes kiinnostusta vaalia lähihistoriaansa. He eivät ole arkistoineet asioita, ja he ovat nauhoittaneet vanhojen kasettien päälle. Ei ole olemassa edes pätkää Bobista liikkuvassa kuvassa ennen vuotta 1973. Se on uskomatonta.

Oliko se turhauttavaa?
KM: Kyllä se oli. Meillä oli todella, todella hyvä tutkija Sam, joka käytti yli vuoden käyden läpi maailman eri arkistoja etsien mahdollisimman hyvälaatuisia kopioita. Pyrimme aina käyttämään alkuperäistä nauhaa, jos mahdollista. Sitten meidän piti tietysti neuvotella niiden omistajien kanssa – saattoi olla kolme ihmistä, jotka kaikki väittivät sen olevan heidän!

NG: Kun tein Slogansien musiikkivideon, luulin että se oli Lee Jaffen [materiaalia] siinä videossa.

KM: Se menee juuri noin perintöasioiden kanssa – niiden välillä, jotka haluavat omia pienen palan Bobia itselleen on hurjasti erimielisyyksiä ja riitoja. Varisinkin Jamaikalla, jossa monet ihmiset näkivät yhteytensä Bobiin tienä pois köyhyydestä.

NG: Pidin siitä mitä sanoit aiemmin – he näkivät eläkkeensä!

KM: Niin, he näkivät muistoissaan eläkkeensä. Joidenkin ihmisten kanssa piti neuvotella ikuisuus saadakseen yhden kuvan heiltä. He pyysivät siitä ensin miljoona dollaria ja lopulta sitä joutui maksamaan $1000 yhdestä kuvasta, joka on hullua. Minkään muun filmin yhteydessä näin ei tehtäisi, mutta tämän kanssa oli pakko, koska muuten niitä ei olisi saatu. Joten kärsivällisyyttä vaadittiin runsaasti.

Luoko tämä filmi vielä enemmän kiinnostusta Bobin työtä kohtaan?
KM: Luulen, että siihen jokainen filmi tähtää. Miksi tehdä tällainen filmi? Hänen elämänsä on erittäin, erittäin mielenkiintoinen. Mutta se mitä todella haluaa tehdä on herättää uudelleen kiinnostusta. Ei niin että olisi tarvetta, koska musiikki on jo tuolla ja kaikki tuntee sen, mutta kai saadakseen ihmiset kuuntelemaan sitä tuoreella tavalla ja ehkä ymmärtää sitä tavalla, jolla he eivät sitä ennen ymmärtäneet. He tietävät sen taustan, mistä se tuli ja kun tietää sen, sitä kuuntelee eri tavalla.

NG: Sanotaan, että Bob Marleylla on 36 miljonaa ’tykkääjää’ Facebookissa! Ja hän ei ole edes täällä!

Onko hänen kuvansa edelleen joka paikassa jos matkustaa Jamaikalle nyt?
KM: Kyllä, joka paikassa on seinämaalauksia Bobista. Hän on sen maan suojeluspyhimys, etkö sanoisinkin Neville?

NG: Joo. Hän on kirjaimellisesti pistänyt Jamaikan maailmankartalle. Joka puolella maailmaa ihmiset valehtelivat ennen niin paljon. Kysyttiin: ”Mistä olet kotoisin?” ”Jamaikalta” ”Tunnetko Bob Marleyn?” ”Totta kai!”. Sitten niille annettiin ilmaista ruokaa ja kaikkea! Mutta ennen Bobin menestystä Jamaika oli tunnettu vain maana joka tuotti sokeriruokoa rommiin ja vihreitä banaaneita. Harry Belafonte – this is my island in the sun! Sieltä se tuli.

Kevin pidätkö liikkumisesta elokuvan ja dokumentin välillä?
KM: Todella paljon. Dokumentit ovat ensirakkauteni ja niiden tekemisestä saa tietynlaista mielihyvää ja ilon tunnetta, jota ei saa fiktiosta. Ja fiktiossa on omat puolensa,  kuten taiteellisuus ja elokuvan tekemisen käsityö, joista saa mielihyvää.

Kuinka onnistuit järjestämään aikaa tälle muiden viimeaikaisten Life In A Day ja The Eagle -projektiesi lisäksi?
KM: The Eagle valmistui elo-syyskuussa 2010, juuri kun olin aloittamassa Life in a Dayn. Tiesin tuolloin, että The Eagle -elokuvan alkuperäinen julkaisupäivä siirtyisi syyskuulta kuudella kuukaudella. Se oli yksi niitä omituisia juttuja, jolloin filmi on valmis, mutta ei kuitenkaan ohi koska sitä ei ole vielä julkaistu, niin sitä täytyy keksiä jotain aikansa kuluksi. Halusin tehdä dokumentin; halusin käyttää sitä puolta aivoistani. Puhuin Scott Freen kanssa Life in a Daysta, ja selvisi, että se piti tehdä lyhyessä ajassa monesta eri syystä johtuen. Sillä oli vastustamaton viehätysvoima. Kukaan ei ollut ikinä koonnut erilaista materiaalia ympäri maailmaa ja tehnyt siitä yhtenäistä elokuvaa. Joten se oli jotain, jota en voinut vastustaa. Sen piti valmistua Sundance –festivaalille, sitten aloin työstää tätä.

Työstät nyt How I Live Now -adaptointia. Mistä se kertoo?
KM: Toivottavasti saamme sen kasaan piakkoin. Se perustuu Meg Rosoffin kirjaan. Se on kahden teini-ikäisen rakkaustarina – amerikkalainen tyttö, joka tulee vierailemaan serkkunsa luo Englantiin. He rakastuvat toisiinsa ja sitten alkaa fiktiivinen kolmas maailman sota. Sen luulee olevan tietynlainen teinidraama, mutta se muotoutuukin joksikin täysin erilaiseksi. Kirja on erikoinen ja ihastuttava, joten pyrimme luomaan käsikirjoitukselle juuri oikean sävyn. Se on sota kahden rakastuneen teini-ikäisen silmien kautta nähtynä – he ovat kiinnostuneempia toisistaan kuin siitä mitä heidän ympärillään tapahtuu.

 

Lähde: Universal Pictures
Käännös: Petra Nyman