Showing Up on ohjaaja Kelly Reichardtin omakuva, myönsi hän sitä tai ei. Hiljaisen yhdysvaltalaisen elokuvan mestari elättää itsensä opettamalla.
Kun Kelly Reichardtin ohjaama Showing Up esitettiin Cannesin elokuvajuhlien kilpasarjassa, mannerlaatat eivät liikahtaneet. Elokuvan ensi-ilta oli festivaalin häntäpäässä, mistä harvoin nousee keskeisten palkintojen voittajaelokuvia.
Ei noussut nytkään. Aiemmin esitetty festivaalilemmikki Ruben Östlundin överi kapitalismisatiiri Triangle of Sadnessdominoi keskusteluja ja voitti Kultaisen palmun. Lisäksi kohkattiin ainakin Park Chan-wookin Decision to Leavesta ja David Cronenbergin Crimes of the Futuresta.
Cannesin jälkeen Reichardt todennäköisesti palasi kotiinsa Portlandiin ja jatkoi töitä.
Showing Up sai kriitikoilta kohteliaan vastaanoton. Michelle Williamsin roolisuoritusta kehuttiin, eikä kukaan kiistänyt Kelly Reichardtin osaamista. Palkintoja ei tullut.
Cannesin jälkeen Reichardt todennäköisesti palasi kotiinsa Portlandiin ja jatkoi töitä.
—
Showing Up seuraa ehkä viikkoa portlandilaisen kuvanveistäjän elämässä. Nelikymppinen Lizzy (Michelle Williams) tekee pieniä, hentoja ihmisfiguureja (elokuvassa nähdyt teokset ovat suomalaistaustaisen Cynthia Lahden). Hän valmistelee näyttelyä paikalliseen galleriaan, mutta arjen pienet esteet tulevat tielle.
Kissa tarvitsee ruokaa. Veli (John Magaro) kamppailee mielenterveysongelmien kanssa. Osa veistoksista kärähtää uunissa – uunimestari Eric (André Benjamin) kuittaa mokan olankohautuksella: eivätkö pienet epätäydellisyydet oikeastaan paranna teoksia?
Päivätyö Lizzyn äidin (Maryann Plunkett) johtaman taidekoulun vastaanotossa syö arvokkaita työtunteja. Suihkusta ei tule kuumaa vettä, eikä vuokranantaja Jo (Hong Chau) saa termostaattia vaihdetuksi, koska hän on kiireinen oman taidenäyttelynsä kanssa.
Ja kun Lizzyn kissa hyökkää yksi yö kyyhkyn kimppuun, saa Lizzy hoidettavakseen haavoittuneen pulun.
Showing Up on komedia pienistä vastoinkäymisistä. Se on myös tarkkanäköinen, rehellinen ja pistävän hauska kuvaus siitä, mitä taiteen tekeminen useimmille on.
Lizzy ei ole jumalaisen inspiraation ohjaama nero vaan ihan tavallinen duunari, joka kamppailee perustarpeiden kanssa: olisipa rahaa, olisipa lämmintä vettä ja – ennen kaikkea – olisipa aikaa.
Vääntämisen ohessa Lizzy seuraa sivusta, kuinka joku taiteilijakollega on taas tehnyt läpimurron. Taiteen tekeminen on myös kilpailemista, halusi sitä tai ei.
Showing Up on Reichardtin kahdeksas pitkä elokuva. Se on myös tekijänsä omakuva, vaikka Reichardt itse ei asiaa myöntäisikään.
—
Kelly Reichardtin uraa elokuvantekijänä määrittävät omaehtoisuus, niukkuus ja ikuinen strugglaus.
Hän maksoi esikoiselokuvansa River of Grass (1994) viulut luottokortillaan. Terrence Malickin ja Jean-Luc Godardintyyleistä lainannut tie-elokuva sai kehuja Sundancen elokuvajuhlilla, mutta kukaan ei tullut shekkivihkon kanssa rahoittamaan jatkoa.
Seuraavat vuodet Reichardt maksoi luottokorttilaskujaan ja yritti saada uusia hankkeita tuotantoon, mutta se oli vaikeaa naisena miesvaltaisella alalla. Hän työsti projektia Jodie Fosterin tuotantoyhtiölle Los Angelesissa ja hengasi sen kaaduttua itärannikolla kavereidensa sohvilla.
Samaan aikaan tarantinot, haynesit ja soderberghit ratsastivat amerikkalaisen indien uudella aallolla mammonaan ja menestykseen.
Vuonna 2006 valmistui Reichardtin toinen pitkä elokuva Old Joy, kiitos tädiltä saadun 30 000 dollarin perinnön. Herkässä ja hiljaisessa tie-elokuvassa kaksi lapsuudenystävää (Daniel London ja Will Oldham) vaeltavat kuumalle lähteelle, yöpyvät, makaavat, juttelevat ja vaeltavat takaisin.
Kriitikko Roger Ebert sanoi, että Old Joyn juonen selittäminen on sama kuin yrittäisi selittää Yasujiro Ozun Myöhäistä kevättä (1949) tai Miles Davisin In a Silent Way -albumia (1969).
”Kuten jazzista sanotaan, kyse on yhtä paljon niistä nuoteista, joita et soita (mutta jotka silti kuulet) kuin niistä jotka soitat.”
Yksi Old Joyn tuottajista oli ohjaaja Todd Haynes, joka oli noussut arvostetuksi arthouse-ohjaajaksi elokuvilla Safe(1995), Velvet Goldmine (1998) ja Kaukana taivaasta (2002). Haynes oli nähnyt River of Grassin ja palkannut Reichardtin Poison-esikoisensa lavastustiimiin. Haynes on ollut tuottajana tai vastaavana tuottajana yhteensä viidessä Reichardtin elokuvassa.
—
Jos River of Grass oli vielä paikoin pastissi, Old Joylla Reichardt löysi oman tyylinsä. Melkein aina Yhdysvaltojen luoteisosaan sijoittuvat tarinat ovat usein pieniä – Wendy and Lucyssa (2008) koditon nainen hukkaa koiransa, Meek’s Cutoffissa (2010) vankkurikaravaani eksyy autiomaahan ja First Cow’ssa (2019) kaksi miestä perustavat munkkikioskin 1820-luvun Oregonissa – mutta elokuvien teemat isoja.
Wendy and Lucy kuvaa turvaverkkojen puutetta eriarvoistuvassa 2000-luvun Yhdysvalloissa, Meek’s Cutoff on feministinen ja antikolonialistinen lännenelokuva, ja First Cow käsittelee Yhdysvaltojen julmaa ja väkivaltaista historiaa luonnon, resurssien ja kaupankäynnin kautta.
Melkein kaikissa Reichardtin elokuvissa ollaan matkalla johonkin tai etsimässä suuntaa. Päähenkilöt ovat usein valkoisia amerikkalaisia, osa keskiluokkaa, osa visusti marginaalissa. Kaikissa käsitellään jollain tapaa ihmisen suhdetta luontoon, maahan ja maan historiaan, kolonialismiin ja kapitalismiin.
Valtaosa Reichardtin elokuvista perustuu joko Jonathan Raymondin novelleihin tai käsikirjoituksiin. Reichardt on käsikirjoittajana kaikissa paitsi Meek’s Cutoffissa.
Isot tähdet Kristen Stewartista Jesse Eisenbergiin haluavat työskennellä Reichardtin kanssa, vaikka palkkiot ovat vaatimattomia. Ohjaaja riisuu niminäyttelijät heidät tähteydestään, kuten The New Yorkerin Doreen St. Félix muotoili.
Williams on sanonut tekevänsä mitä tahansa Reichardt pyytää.
Wendy and Lucya kuvattiin Michelle Williamsin ja vapaaehtoisista koostetun työryhmän kanssa kaksi ja puoli viikkoa 300 000 dollarin budjetilla – pääosin ulkona, koska sisätilojen valaistus olisi maksanut. Ei meikkitrailereita, ei assistenttien kärräämiä soijalatteja. Egoilulle ei Reichardtin kuvauksissa ole tilaa.
Williams on sanonut tekevänsä mitä tahansa Reichardt pyytää.
Vuosien varrella Reichardtin budjetit eivät ole juuri kasvaneet, eikä hän koskaan tule tekemään sellaista ”läpimurtoa” josta monet yhdysvaltalaiset indieohjaajat haaveilevat – sellaista, jossa debyytin jälkeen ohjataankin spektaakkelia Marvelille tai Netflixille.
Showing Upin ensi-illan aikaan Reichardt sanoi hyväksyvänsä sen, että Cannesin elokuvajuhlilla ovat erikseen ”hitit” ja Showing Upin kaltaiset ”b-puolet”.
Reichardt tekee omaa juttuaan, ja elättää itsensä Showing Upin päähenkilön tavoin jollain ihan muulla. Hän opettaa elokuvan tekemistä Bardin opistossa New Yorkissa.
—
Kärsivällisyys on Reichardtille keskeinen arvo. Hänet liitetään usein hitaan elokuvan perinteeseen, mutta hänen elokuvissaan ei ole Béla Tarrin tai Andrei Tarkovskin armottomuutta.
Osuvammin Reichardtia on verrattu kahteen hiljaisten kuvien ja hetkien mestariin, Robert Bressoniin ja Yasujirō Ozuun. The New York Timesin A. O. Scott kutsui häntä Wendy and Lucyn aikaan uusuusrealistiksi.
Kun Reichardt valmisteli Maile Meloyn novelleihin perustuvaa Certain Womenia, yhden hahmon tarina tapahtui paljolti muistoissa ja takaumissa. Reichardt tiesi, etteivät aikahypyt tai kertojaääni kävisi, joten hänen piti keksiä toinen tapa kertoa hahmosta.
Ratkaisu oli yksinkertainen: jos seuraamme Lily Gladstonen näyttelemää nuorta Jamieta arjessa riittävän pitkään ja kärsivällisesti, hänen historiansa tulee kyllä näkyväksi. Vähän kuin Chantal Akermanin Jeanne Dielmanissa.
Niinpä katsomme minuuttitolkulla kuinka Jamie lapioi lantaa, kärrää heinäpaaleja, ruokkii hevosia ja pesee vaatteita. Samat askareet toistuvat päivästä toiseen. Jamie tekee työn huolella, ja hiljaa, ja yksin. (Seurana on tosin räksyttävä corgi – Reichardtin eläimistä voisi kirjoittaa kokonaisen kirjan.)
Reichardt noudattaa elokuvissaan hyvän tarinankerronnan perusprinsiippiä ”näytä, älä selitä”.
Old Joyn lähteelle matkaavat miehet puhuvat, mutta enemmän kerrotaan sen kautta, mikä jää sanomatta. First Cow’ssapäähenkilöt Cookie (John Magaro) ja King Lu (Orion Lee) löytävät yhteisen arjen puuhailemalla King Lun majalla. Toinen hakkaa puita, toinen puistelee matot ja somistaa tuvan poimimillaan kukilla. Sanoja ei tarvita.
Showing Upin rytmi on Old Joyta tai Meek’s Cutoffia napakampi. Puhetta on enemmän, mutta lähinnä siksi, ettei Lizzy saa muilta hetken rauhaa. Mieluiten hän keskittyisi hiljaa työntekoon. Ihan niin kuin Kelly Reichardtkin.
Teksti: Anton Vanha-Majamaa
Anton Vanha-Majamaa on helsinkiläinen toimittaja ja tietokirjailija, joka näki Old Joyn elokuvateatteri Orionissa vuonna 2010 ja suli mönjäksi. Nykyään hän kutsuu itseään Suomen suurimmaksi Kelly Reichardt -faniksi.