Alma Har’elin elokuva Honey Boy hämärtää rajoja totuuden ja kuvitteellisen välillä niin käsikirjoituksensa vuoksi kuin visuaalisestikin. Shia LaBeoufin käsikirjoittaman elokuvan päähahmot ovat fiktiivisiä versioita oikeista ihmisistä.
Shia LaBeoufin käsikirjoittama ja Alma Har’elin hellästi ohjaama Honey Boy (2019) on tunteita runteleva kuvaus LaBeoufin omasta lapsuudesta ja suhteesta alkoholisoituneeseen ja pahoinpitelevään isäänsä. Käsikirjoitus syntyi, kun LaBeouf joutui oikeuden määräämälle katkolle, joka myöskin nähdään elokuvassa.
Elokuvassa Lucas Hedges esittää Otisia, nuorta elokuvatähteä, joka on erinomainen työssään. Otisilla kuitenkin karkaa mopo usein käsistä, ja elämä on viinan ja huumeiden huurteista. Kun Otis kertoo kokeneensa voimakkaan ja tunteellisen hetken yksin metsässä, häneltä kysytään, näytteleekö hän. Otis vastaa meidän kaikkien näyttelevän koko ajan.
Ehkä ainoa oikea tapa kertoa Honey Boyn ja LaBeoufin tarina onkin esittää se kuvitteellisena. Näin kaiken näyttelemisen keskeltä on mahdollisuus löytää totuus.
Noah Jupe nähdään elokuvassa nuorena Otisina, joka asuu vaatimattomassa motellissa isänsä Jamesin kanssa. LaBeouf itse esittää Jamesia. Rooli tuntuu LaBeoufin yritykseltä ymmärtää omaa isäänsä ja niitä traumoja, jotka hän on väistämättä perinyt tältä. James puolestaan on perinyt ne omalta äidiltään, ja niin toksinen ja tuhoisa kierre on valmis.
James on traaginen isähahmo, joka rakastaa poikaansa syvästi. Mutta kuten Har’el terävästi osoittaa, rakkaus ei aina riitä. Otisin osalta rakkaus vaihtuukin kärsimykseksi ja pahoinpitelyiksi.
Elokuvassa Otis myöntää saaneensa isältään pelkkää kipua. Hänen mukaansa kipu kuitenkin auttaa häntä luomaan ja on tehnyt hänestä menestyneen tähden. Kysymys kuuluukin, voiko merkittävää taidetta luoda ilman kipua ja itsensä vahingoittamista. Yhdessä kohtauksista James kuvailee Otisille siementä, joka joutuu tuhoamaan itsensä muuttuakseen kukaksi. “It’s a violent act, honey boy”, James myhäilee ja maalailee samalla poikansa tulevaisuutta, joko tietämättään tai tietoisesti.
Honey Boy on sensuroimaton katsaus LaBeoufin omiin virheisiin. Samalla näyttelijä yrittää osoittaa, etteivät virheet syntyneet tyhjiössä, kuten eivät myöskään isän ongelmat. Ehkäpä Honey Boy on myös LaBeoufin yritys antaa anteeksi niin itselleen kuin myös isälleen.
Paremmin dokumenttiohjaajana tunnettu Har’el tuntuu Honey Boyssa kysyvän, mikä on todellisuuden ja taiteen ero. Honey Boy on fiktiivinen elokuva: päähahmo ei varsinaisesti ole LaBeouf itse, mutta pohjautuu vahvasti näyttelijään, ja Hedges vangitsee LaBeoufin maneerit ja äänensävyn hätkähdyttävän hyvin. Har’el hyödyntää myös surrealismia läpi elokuvan ja löytää kauneuden kaiken itseinhon, häpeän ja rumuuden keskeltä. Samalla hän muistuttaa katsojaa jatkuvasti siitä, että Otis on vielä lapsi, joka maksaa isälleen palkkaa. Elokuvan koskettavimmassa kohtauksessa nuori Otis kuiskaa isänsä korvaan, kuinka paljon on ikävöinyt tätä. Myöhemmin vanhempi Otis kertoo isälleen, että aikoo tehdä tästä elokuvan.
Loppua kohdenkaan Honey Boy ei varsinaisesti ratkaise mitään. Se ei siirry maagisesti ajassa taaksepäin tai poista Otisin ongelmia. Silti elokuva tuntuu uudelta alulta. ■
Teksti: Maria Lättilä
Kirjoittaja on Lontoossa asuva toimittaja, jonka jorinoita voi lukea Episodin sivuilta.