/ Blogi

Isabelle ja minä

TTC2

Isabellella ja minulla on pitkä historia.

Siitä on pian neljäkymmentä vuotta, kun Isabelle itketti minua Claude Gorettan elokuvassa Pitsinnyplääjä. Hän oli se nynny tyttö, joka seurasi muitten meininkiä sivusta. Te tiedätte, se joka haetaan tanssimaan vasta viimeisiä hitaita, jos niitäkään. Tyttö, joka ei ole tarpeeksi jotain: kiinnostava, kaunis, huima, haluttava. Tyttö joka jää yksin.

Juuri äsken Isabelle itketti minua taas, Mia Hansen-Løven elokuvassa TÄMÄN JÄLKEEN. Siinä hän on kaikin puolin pätevä filosofian opettaja, jolla on kaksi lasta ja filosofimies. Ja sitten elämä jotenkin oudosti lipeää hänen käsistään, etääntyy toisaalle, muitten elettäväksi. Hän siirtyy toimijasta tarkkailijaksi. Rousseau ei auta eivätkä muutkaan miehet tutuissa kirjoissa.

Nuorena vihasin Gorettan elokuvaa ja Isabelle Huppertiakin jonkun aikaa. En kestänyt sitä totuutta, joka hänen silmistään katsoo. Ihmisen ehdotonta yksinäisyyttä itsensä ja ratkaisujensa kanssa. Sittemmin olen opetellut kestämään, Pitsinnyplääjänkin katsoisin kernaasti uudestaan.

Tämän jälkeen voi olla vaikeampi pala. Ajan kulku on niin vääjäämätöntä sen ranskalaisen kevyissä kohtauksissa ja älyllisten pohdintojen kuorruttamissa kohtaamisissa. Isabelle on niissä niin läsnä, niin julmasti läsnä. Vahva ja voimaton.

Jaana Semeri