/ Blogi

Lihamarkkinat. Synttärit. Huonoa musiikkia.

  • Paradise: Love
  • Certain People
  • Into the Abyss

Lihaa kaupan

Ulrich Seidlin Paradise: Love kertoo nykyajan siirtomaa-ajattelusta. Naisista, jotka matkaavat Afrikkaan kuten miesvastineensa Thaimaahan, nuoren lihan perässä.

Me naiset, jotka olemme kunnolla yli 30-vuotiaita, meidän on vaikea katsella Paradise: Lovea. Enkä nyt puhu puumista, jotka trimmaavat kroppaansa ja pukeutuvat leopardikuosiin. Puhun meistä tanakkajalkaisista, ei-varsin varsamaisista naisista, jotka alamme punottaa auringossa ja hikoilla helteellä.

Surulliseksi tulee, kun katsoo itävaltalaisen pullukan, yksinäisen Teresan yritystä löytää Kenian valkohiekalta sielunkumppania, ja joka päätyy sitten kanssasisartensa tavoin maksetun nuorukaisen syliin. Mutta ei Teresakaan viaton ole. Hän on esimerkiksi mukana, kun naiskatras hankkii itselleen ostopojan yhdeksi, piinaavaan pitkäksi illaksi.

Julma elokuva, tärkeä. Tunnenko minä jonkun, joka on tehnyt tai harkitsee tekevänsä teresat? Ajatuskin puistattaa.

Hipstereitä hiertää

Katinkalla on puutarhasynttärit. Poikakaveri on nätti, mutta touhottaa vaan jotain ruuasta, kun Katinka yrittää ajatella kattausta. Katinkaa sillain coolisti harmittaa. Onneksi Katinkan kamut Carro, Jossan ja David ovat juuri niin in kuin voi olla: galleristi, dokumenttiohjaaja ja muusikko.

Juhlista on siis tulossa jättecoola. Men herregud! Katinkan öykkäriveli änkeää paikalle bimbonsa kanssa. Siis se nainen on peliohjelmajuontaja! Tää on niin tätä, huokaa Katinka, sillain coolisti, käydessään salaa röökillä. Taustalla tekee työtään Katinkan suomalainen palvelija Maija, mykkänä, ignoroituna todistajana.

Armenialaissyntyinen Levan Akin näkee tarkasti ruotsalaisen luokkayhteiskunnan sydämeen. Certain People on kevyt ja hilpeä, mutta niin ilkeä, niin ilkeä. Vähemmän hipsterikin vaivaantuu katsomossa. Olo on kuin virpisalmea lukiessa: en kai vaan minä puhu tuollaisia?

Kuoleman odotushuoneessa

Jos musiikki on kauheaa, se saattaa pilata koko elokuvan. Näin oli käydä viime vuonna Werner Herzogin upean luoladokumentin kanssa. Katselin sen valehtelematta korvatulpat päässä.

Into the Abyssia ei Herzogin huono musiikkimaku onnistu pilaamaan yhtä paljon. Ajoittain esiin punkevan kaamean ulinan voi melkein unohtaa, sillä elokuva on hieno; kuin päivitys Truman Capoten klassikosta In Cold Blood, murhaajakaksikkoa myöten.

Rakenteeltaan Into the Abyss on juuri sellainen kuin voi kuvitella. Kaikki ne ovat äänessä, joita yleensäkin tällaisissa rikosdokumenteissa haastatellaan.

Erityisen tästä death row -tarinasta tekee Herzog. Hän osaa ja uskaltaa kysyä oikeat kysymykset henkilöiltään.

Ja niin kuulemme aivan hämmästyttävistä ihmiskohtaloista murhaajien tarinoiden ohessa.

Jaana Semeri

PS. Muista myös: A.C.A.B., Urbanized