/ Blogi

Homoja, huijareita ja yksinäinen poika

  • The Parade
  • The Imposter
  • Himizu

Homot ja heterot

Eläinlääkäri on homo. Eläinlääkärin poikaystävä järjestää häitä ja on homo.

Gangsteri puolestaan on raivohetero ja menossa naimisiin. Vaimoehdokas voisi ulkoisen olemuksen perusteella olla drag queen, mutta on nainen. Ja hetero.

Tarina käynnistyy, kun gangsterin poika, joka on skini, uhkaa tappaa muiden homojen lisäksi hääjärjestäjän. Morsian – joka muuten on ainoa aivoillaan ajatteleva koko tarinassa – haluaa kuitenkin häät ja naimisiin ja niin täytyy heteron ryhtyä homon avuksi.

Serbialaisen Srdjan Dragojevicin The Parade ei kuitenkaan jää tähän. Myös entisen Jugoslavian täytyy yhdistyä ennen kuin hääkellot kumajavat.  Ja millä tavalla se yhdistyykään!

The Parade on todellista rakkautta ja anarkiaa. Joo, just, tällaista, ajattelen, kun ensimmäiset viisi minuuttia on menneet. Roisia ja vauhdikasta ja sydämellistä ja…. Semmoista aikuisen miehenkin silmänurkkaan kyyneleen tirauttavaa. Te tiedätte, ei mitään merylstreeppiä. Joka on hieno näyttelijä, mutta ehkä vähiten R&A, joka näin äkkiseltään tulee mieleen.

Huijareita ja amerikkalaisia

Minä rakastan rikosfilmejä. Poliisifilmejä, murhafilmejä, poliittisia jännäreitä. Rikos paljastaa yhteiskunnan todellisia rakenteita paremmin kuin mikään muu. Se paljastaa, että rikos kuuluu yhteiskunnan todellisiin rakenteisiin.

Kaikenlainen vedätys ja silmänlume, älykkään rikoksen peruskaura, myös yksinkertaisesti kiehtoo minua. Bart Laytonin The Imposter, joka on kaiken lisäksi dokumenttielokuva, saa minut siis ihan tiloihin. Mikä stoori! Ja mikä toteutus!

Perusasetelma on yksinkertainen: amerikkalaispoika katoaa kotoaan. Ja yhtäkkiä, vuosien päästä, hänet löydetään Italiasta. Vai löydetäänkö? No ei. Mutta miten ei ja mitä löydetään ja miksi?

The Imposter vie uskomattomalle matkalle ihmismieleen. Samalla, kun ihailen hienostuneesti toteutettua tarinan dramatisointia – johon on kuulkaa palanut rahaa! – mietin elämän peruskysymystä: mikä olet sinä ihminen?

Kurosawan jalanjäljissä

Sion Sonon Himizu perustuu mangaan. Lähtökohtaisesti ajatus haukotuttaa minua.

Isosilmäisiä nuoria ja jyrkkiä toimenpiteitä ja aikuiset on paskoja. Ei minun kakkupalani.

Mutta aikuisethan on aika paskoja ja jyrkkyyttä maailmassa on aivan liikaa. En siis pitkästy. Sen sijaan haltioidun. Himizu on kaunis ja kauhea ja puhutteleva.

Siinä on tyttö ja poika ja aikuisia. Tyttö on rasittava ja rakastunut poikaan. Poika on yksin ja itsetuhoinen. Ei ihme, sillä pojan äiti häipyy jättäen rahaa pöydälle ja väkivaltainen isä vie nekin. Muutkin aikuiset käyttäytyvät Himizussa lapsellisesti. Siksi nuoret joutuvat olemaan myös aikuisia, ilman järjellisiä edellytyksiä siihen.

Jossain vaiheessa alan ajatella Akira Kurosawaa. Himizussa on samaa julmaa determinismiä ja naturalismia kuin Köyhän pikajunassa. Mutta siinä on myös valtavasti lämpöä.

Jos oikein havaitsin, japanin kielessä himizu tarkoittaa kontiaista. Se kertoo paljon päähenkilöstä. Pojasta, jota tyttö rakasti rasittavuuteen asti, mutta joka ei rakastanut itseään. Aluksi.

-Jaana Semeri

PS. Älä unohda näitä: Gimme the Loot, Avalon, Royal Affair

 

Comments are closed.